Kannattaa katsoa suomettumisen pinnan alle

Suomettumisesta ei kannata kehittää itselleen kompleksia, mutta ilmiönä se oli kompleksinen, siis mutkikas ja ristiriitainen.

25.10. 2:00

Olli Jalonen on lempikirjailijoitani. Hän kirjoittaa kauniisti ja ilman konstailua. Teemat ovat painavia, oman sukupolven kokemaa. Tämä jää voimaan, vaikka nyt teen pari reunahuomautusta apeaan romaaniin Stalker-vuodet.

Kirjassa tamperelainen opiskelija pyydetään vuonna 1974 tutkimukseen, jossa pitää tarkkailla seitsemää entistä luokkatoveria Hämeenlinnasta. Salaisen tarkkailun kohteita on kaikkiaan tuhansia, otanta vuonna 1954 syntyneistä, joiden mielipiteistä haetaan selkoa. Taustalla lienee viranomaisia, sillä kohteista on pohjaksi rekisteritietoja.

Ajan mittaan ilmenee, että toimeksiantajia kiinnostaa neuvostovastaisuus. Se on este virkauralle ja muulle. Kuka sanoi mitä? Kylmän sodan päätyttyä hanke tulee julki ja herättää kohua. Kertojaminä saa nimensä lehtiin, mutta romaaniin hän ei sitä saa.

Olli Jalonen on kertonut järkytyksestään, kun itäsaksalainen kollega kuvaili Stasi-mappiaan. Urkinta tuokin mieleen Stasin toimet kotimaassaan ja satsaukset, joihin muualla on harvoin edes resursseja. No, Kiinassa on, mutta Suomessa ei silloin eikä nyt, eikä juuri haluakaan.

Sitten urkinnan suunta. Suomesta ei tunneta yhtään salaista kylmän sodan organisaatiota, joka olisi systemaattisesti kartoittanut neuvostovastaisuutta. Suojelupoliisissa asia oli ujosti esillä, mutta ei ottanut tulta, ja pian presidenttikin vaihtui. KGB:tä tuskin kiinnosti tavisten yksityisten mielipiteiden laaja kartoitus. Riitti, kun julkisesti pysyttiin ruodussa. Sehän oli sen ajan meininki heillä itselläänkin, silmänpalvonta.

Julkinen neuvostovastaisuus oli toki pukki, jos pyrki virkaurallaan ylös tai ahnehti meheviä kauppoja. Tämä leimasi ilmapiiriä, jota Jalonen kuvaa taitavasti.

Mutta pinnan alla rekisteröitiin toista suuntaa, liiallista neuvostomyönteisyyttä. Supo teki sitä, ja yksityisille rahoitusta toimitti elinkeinoelämä. Ei niinkään kytätty kohteiden käytöstä tai puheita kuin haravoitiin tietoja avoimista lähteistä: tervehdys kommunistilehdessä, vaaliehdokkuus, yhdistysrekisteri. Havainnoista koottiin yliopistoittain hakemistoja tarkkoine henkilötietoineen.

Riitti, kun julkisesti pysyttiin ruodussa.

Nykyään tunnettu tapaus on suurlähettiläs Hannu Himanen. Ulkoministeriön valmennuskurssin priimuksen nimitys virkaan oli kaatua opiskeluajan taistolaisuuteen Tampereella. Asia meni lopulta presidentti Urho Kekkoselle, joka päätti: nimitetään.

Kommunistien rekisteröintiin oli syynsä, mutta yksilöihin osui kohtuuttomuutta, kuten langettavia ratkaisuja isän aatteen nojalla. Työnantajien politikoinnissa on toisinaan vilahtanut hysterian juonnetta, juurena ehkä kaiken luisu käsistä vuosina 1917–1918. Se ei saanut koskaan toistua. Akuutisti 1970-luvun monen vaikuttajan lopun ajan tunnelmia tummensi omien lasten ”petos”.

Fiktiossa voi ja saa olla sellaista, mikä ei ahtaasti ottaen vastaa todellisuutta. Jos Stalker-vuodet ei olekaan lähihistoriamme ruumiinavaus tai suomettumisen yhteenveto, se toimii romaanina ja ajan ahdistuksen kuvauksena. Ehkä sitä ei pitäisi lukea niinkään menneisyyden analyysina vaan nykyistä ja tulevaa digitaalista valvontaa luotaavana dystopiana.

Suomettuminen on iskusana, jonka alle nyt tiivistyy historian vaihe, ikään kuin olisi vain myötäilty Moskovaa. Kompleksia siitä ei kannata itselleen kehittää, mutta ilmiönä se oli kompleksinen, siis mutkikas ja ristiriitainen. Paljon jäi pinnan alle. Yhdet ja samat saattoivat olla monessa roolissa, päivällä yksiä ja yöllä toisia.

Naapuri tiesi. Huipulla Mihail Suslov vertasi Suomen linjaa mätään munaan: kuori puhtaan valkoinen, sisus iljettävä. Kekkonen älähti päiväkirjaan arvionsa aatteen ylivartijasta: fanaatikko, huumorintajuton, raitis kaiken lisäksi.

Kirjoittaja on poliittisen historian emeritusprofessori Helsingin yliopistossa.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luetuimmat - Mielipide