Suomesta tuli jo lännen ulkopoliittinen mallioppilas

Suomen seuraava presidentti valitaan aivan uudenlaisen suorapuheisen ulkopolitiikan ajassa.

11.12.2022 2:00 | Päivitetty 11.12.2022 6:27

Jos Suomen ulkopolitiikka on aiemmin ollut varovaista tai vaikeasti ymmärrettävää, ei ole enää. Taannoisella vierailullaan Uuteen-Seelantiin ja Australiaan pääministeri Sanna Marin (sd) suorastaan tykitteli Suomen uutta tyyliä, hevikielellä tuplabasari laulaen.

”Venäjän laiton ja brutaali sota Ukrainaa vastaan, tuhansien ja taas tuhansien ukrainalaisten sotilaiden ja siviilien tappaminen ja jatkuvat terroriteot edellyttävät vahvaa ja jämäkkää globaalia vastausta”, Marin sanoi Australiassa pitämässään puheessa.

”Meidän on puolustettava yhteisiä arvojamme, yleismaailmallisia ihmisoikeuksia ja demokratiaa uudella voimalla ja uudella päättäväisyydellä.”

Ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-aho (ps) puhuu sosiaalisessa mediassa Venäjästä vieläkin suoremmin, jos mahdollista. HS:n haastattelussa marraskuussa hän vertasi Vladimir Putinin strategiaa Ukrainassa Adolf Hitlerin strategiaan vuonna 1944.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on ollut hieman varovaisempi, mutta muutos näkyy hänessäkin. Lisääkin on tulossa. Itsenäisyyspäivänä Niinistö totesi tulevien Nato-kumppaneiden odottavan Suomelta aktiivista otetta ja ”mielipiteitä”.

”Meiltä odotetaan ehkä vähän pohjoismaista ajattelua, kuten Ruotsilta”, hän sanoi.

Aiemmin Suomen ulkopolitiikkaa leimasi omaperäinen puolittainen liittoutumattomuus. Tätä puolikasta puolestaan hämärsi entisestään tietoisen epäselvä puhetapa. Tämän ”ulkopoliittisen liturgian” tavoitteena oli puhua niin monimutkaisesti, että kaikki voitiin aina selittää parhain päin. Jos Venäjä ärähti, siirrettiin jargonia rajalle.

Suomi paitsi puhui myös toimi pragmaattisesti. Päätös liittoutua lopetti tämän ajan.

Nyt Suomi näyttää loikanneen suoraan arvopohjaisen retoriikan kovaan ytimeen – ehkä suorastaan sen eturintamaan. Erityisesti pääministeri Marin korostaa Suomen asemaa nimenomaan demokratian puolustajana, osana Yhdysvaltojen ympärille kerääntyneiden demokraattisten maiden yhteisöä.

Tämä yhteisö ei pidä Venäjästä eikä Kiinasta. Teknologiakonferessi Slushissa Helsingissä myös Marin näki uhkana Kiinan, jolla hänen mukaansa on ”erilainen logiikka kuin demokraattisilla valtiolla”.

”En sano, että kaikki taloudelliset siteet pitää katkaista, mutta meidän ei pitäisi olla tilanteessa, jossa autoritaariset maat voivat kiristää meitä kriittisellä teknologialla”, Marin sanoi.

SuomI on nyt mallioppilas EU:n ja muun lännen kirkastuneen viestin takana.

Saksassa liittokansleri Olaf Scholz on puhunut historiallisesta käänteestä (Zeitenwende), ja EU-komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen on puhunut autokratioiden ja demokratioiden välisestä kamppailusta. Suomelle osoittamassaan itsenäisyyspäivän tervehdyksessä Yhdysvaltojen ulkoministeri Antony Blinken totesi maiden puolustavan yhdessä demokratiaa ja vapautta ”sääntöpohjaisen” maailmanjärjestyksen haastajia vastaan.

Suomen ulkopolitiikka on muuttunut pysyvästi, mutta miten?

Taaemmas Suomelta on jäänyt esimerkiksi YK:n aseman korostaminen, kun maailmanjärjestön on Venäjän ja Kiinan käsissä vuosi vuodelta vaikeampi puolustaa niitä ihmisoikeuksia ja yksilönvapauksia, joita YK kasvoi suojaamaan.

Mutta minne asti Suomen uusi arvopohjaisuus ulottuu?

Suomi on puheista huolimatta viime aikoina myös lämmitellyt suhteitaan moniin autokratioihin. Kauppasuhteita on kohennettu vastavuoroisilla vierailuilla esimerkiksi Saudi-Arabiaan, joka tunnetaan demokratian puutteesta sekä naisten ja vähemmistöjen oikeuksien polkemisesta. Turkin ongelmista Suomi ei nyt liiemmin puhu – tosin Nato-jäsenyyden kannalta se on varmasti viisaasta. Molemmilla mailla on ollut läheinen suhde Yhdysvaltoihin.

Jos ”pohjoismainen” arvopohjaisuus on Suomen uusi linja, pitäisikö sen kohdistua myös tällaisiin maihin? Yhdysvaltojen kyky puhua ihmisoikeuksista mutta ystävystyä niitä polkevien maiden kanssa tunnetaan, mutta aikooko Suomi samalle tielle? Tarkoittaako autokratioiden vastustaminen jyrkempää suhtautumista vaikkapa Saudi-Arabian kaltaisiin öljymaihin?

Olisiko sellaisen vaatiminen länsiliittoutuneelta Suomelta vain naiivia, rehellistä vai juuri kaivattua ”pohjoismaisuutta”?

Yksi asia on varma: Suomen ulkopolitiikka on muuttunut pysyvästi, mutta vielä ei ole varmaa, miten. Tuota kuvaa saa piirtää valmiiksi Niinistön seuraaja, joka valitaan runsaan vuoden kuluttua.

Suomen ilme lienee joka tapauksessa entistä suorapuheisempi. Mutta demokratia voittaa todella vasta silloin, jos myös ystävien ongelmista voi puhua suoraan.

Kirjoittaja on HS:n toimituspäällikkö.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Mielipide