Isoista korvista on hyötyä kaikille

Joidenkin mielestä politiikkaa tehdään taistelemalla, mutta yhteiskuntatiede suosittaa kompromisseja.

20.12.2022 2:00

Kun yhteiskunnat teollistuivat ja kaupungistuivat 1800-luvulla, syntyivät myös yhteiskuntatieteet, jotka alkoivat selittää yhteiskunnan muutosta.

Yhteiskuntatieteen klassikoita askarrutti ennen muuta yksi kysymys: mikä meitä ihmisiä voisi yhdistää modernissa monimutkaisessa yhteiskunnassa, jossa yksilöt haluavat elää omaa elämäänsä ja tietävät yhä vähemmän siitä, miten toiset elävät?

Saksassa sosiologi Ferdinand Tönnies esitti, että alkuperäinen ja sopuisa yhteisö (Gemeinschaft) oli muuttumassa työnjaon ja kilpailun yhteiskunnaksi (Gesellschaft), jossa itse kukin yritti päteä omalla erinomaisuudellaan.

Ranskassa puolestaan Émile Durkheim arveli, että jos hyvin käy, kyläyhteisöjen yhteenkuuluvuus muuntuu työnjakoon perustuvaksi solidaarisuudeksi, jossa jokaisella on oma roolinsa.

Melkein sitä toivoisi, että herrat olisivat löytäneet selkeän vastauksen kysymykseensä. Olisimme säästyneet parilta maailmansodalta ja joukolta pienempiä kahakoita. Lopullista vastausta ei kuitenkaan löytynyt: kysymystä toistettiin läpi 1900-luvun, ja siihen etsitään taas vastausta.

Suomessa vastausta etsittiin ensin aseilla maan itsenäistyessä. Talvisodan viisastamina alettiin edetä vähän maltillisemmin neuvottelemalla. Maataloudessa, teollisuudessa ja palveluissa töitä tekevät ihmiset saivat äänensä kuuluville puolueidensa kautta ja rakensivat keskinäisiä kompromisseja.

Nyt nämä kompromissit ovat hämärtyneet. Kun tutkimme suomalaisia kirjassamme Kahdeksan kuplan Suomi, on helppo sanoa, että he eivät ole ennallaan.

Muutoksen syyt ovat samat kuin 1800-luvulla. Kun talous ja teknologia muuttavat tuotantotapoja ja ammatteja, ihmiset muuttuvat, ja se muuttaa myös politiikkaa. Vanhat puolueet huojuvat, koska ne yhteiskunnan ammattiryhmät, joille puolueet rakentuivat, murenevat.

Tupaillat voisi luokitella uhanalaiseksi politiikan lajiksi. Duunarit eivät enää marssi punalippu kädessä, ja osa heistä on kääntynyt oikealle. Porvaristokaan ei ole ennallaan: osa vastustaa edelleen velttoilua ja veroja, mutta toiset lähes punavihertävät erittäin epäilyttävästi.

Demokratiassa riidat ovat ikuisia, ja ikuisia pitäisi olla kompromissienkin.

Kun äänestäjät etsivät uusia vaihtoehtoja, demokratia heiluu ja huojuu. Puolueet yrittävät löytää uusia äänestäjiä jämäköitymällä tai profiloitumalla entistä terävämmin. Äänestäjät innostuvat tuoreista valovoimaisista kasvoista tai karismaattisista johtajista, jotka lupaavat nopeita ja selkeitä ratkaisuja.

Äänestäjät myös pettyvät usein, kun johtaja ei kykene kääntämään yhteiskunnan suuntaa. Välillä homma menee häröilyksi. Saksan kruunua havitelleen Reußin ruhtinassuvun prinssin Heinrich XIII:n tapaus ei ollut varsinaisesti jättiyllätys, vaan pikemminkin ajan merkki.

Kaiken levottomuuden keskellä voi olla hyvä muistaa se, mitä 1800-luvun sosiologit huomasivat: monimutkaisissa yhteiskunnissa, joissa työnjako on edennyt pitkälle, olemme riippuvaisia toisistamme, ehkä jopa tiukemmin kuin ennen.

Kukaan ei voi kääntää yhteiskuntaa yksin. Demokratiassa riidat ovat ikuisia, ja ikuisia pitäisi olla kompromissienkin. Muutosta saa aikaan se, joka kykenee liittoutumaan ja rakentamaan koalitioita ja kompromisseja.

Se ei ole ihan helppoa juuri nyt, kun on vaikea nähdä jo sitä, kenen kanssa kompromisseja pitäisi tehdä. Siksi kannattaa aloittaa kuuntelemisesta.

Kokeneet neuvottelijat sanovat aina, että jos haluat ratkaista omat ongelmasi, ota selvää, mikä on vastapuolen ongelma ja etsi siihen ratkaisua. Siten myös omat ongelmat ratkeavat.

Ja jos kuunteleminen on liikaa vaadittu vaalitaisteluissa, niin isot korvat kannattaa pistää kuitenkin muistilistalle – ainakin jos haluaa käyttää valtaa ja muuttaa maailmaa vaikkapa hallituspuolueena.

Kirjoittaja on viestinnän professori Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Mielipide