Teini-ikäinen tyttäreni makasi pimeässä huoneessa vaipat housuissa ja toivonsa menettäneenä

Lapseni elämästä meni lähes kolme vuotta kotona maaten ennen kuin adhd-lääkitys sai hänet toipumaan.

7.1. 2:00

Tyttäreni neuropsykiatrinen poikkeavuus todettiin jo ensimmäisellä luokalla. Virallista diagnoosia autisminkirjosta ja adhd:sta ei saatu tehtyä, koska lapsi ei ollut kykeneväinen yhteistyöhön ja osallistumaan tutkimuksiin toivotulla tavalla eikä puhunut mitään. Vanhempien haastattelut ja tytön käytöksen havainnoiminen eivät riittäneet diagnoosien tekoon. Niinpä diagnoosiksi jäi määrittelemätön neuropsykiatrinen kehityshäiriö.

Älykäs lapsi pärjäsi hyvin koulussa vain vähäisillä järjestelyillä, ja elämä sujui ihan hyvin muutaman vuoden ajan, kunnes tyttö sairastui ollessaan 11-vuotias. Siitä alkoi alamäki ja taistelu avun saamiseksi.

Tyttö oli valtavan väsynyt. Hän alkoi saada paniikkikohtauksia, hän masentui ja ahdistui, ja lisäksi hänelle tuli virtsanpidätysongelma, joka alkoi ensin päiväkasteluna ja lisääntyi yökasteluksi. Hän ei jaksanut käydä koulua, ei pystynyt keskittymään ja sai paniikkikohtauksia. Yksityislääkäri epäili kroonista väsymysoireyhtymää.

Lastensairaalan viesti oli, että tytössä ei ole mitään vikaa. Takaisin kouluun vain. Päädyin ottamaan lapseni kotikouluun, kun poissaoloja koulusta oli niin paljon, että edessä oli asioiminen lastensuojelun kanssa. Tyttöni oli aina aikaisemmin tykännyt koulusta ja oli surullinen siitä, ettei pystynyt käymään siellä. Tiesin, ettei kyseessä ollut mikään temppuilu tai koulunkäyntihaluttomuus.

Lopulta teini-ikäinen tyttäreni makasi kotona pimeässä huoneessa ja käytti vaippoja vuorokauden ympäri, sillä hänen pidätyskykynsä oli täysin kadonnut. Hän oli itsetuhoisen ahdistunut ja masentunut ja sai hysteerisiä paniikkikohtauksia.

Olen äärimmäisen helpottunut ja kiitollinen, että jaksoimme tyttöni kanssa taistella.

Tänä syksynä kuulin ystävältäni, kuinka hänen tyttärensä vaikeat ongelmat olivat ratkenneet adhd-diagnoosin ja lääkityksen myötä. Lapseni oli jo täysin toivonsa menettänyt, mutta sain kuin sainkin tsempattua hänet vielä tutkimuksiin.

Tyttärelläni todettiin autisminkirjon häiriö, adhd ja selektiivinen mutismi.

Lapsi sai adhd-lääkityksen, ja muutos oli aivan välitön ja todella radikaali. Keskittymiskyky ja jaksaminen paranivat huikeasti, masennus ja ahdistus helpottivat, ja – mikä yllätti minut täysin – inkontinenssi parani.

Tyttö halusi palata kouluun.

Lapseni elämästä meni lähes kolme vuotta kotona maaten. Kuinka moni lapsi ja nuori perheineen kärsii tällä hetkellä monin tavoin, koska he eivät saa apua neuropsykiatrisiin ongelmiinsa? Nepsyongelmista on alettu puhua enemmän, mutta silti kukaan lastani tutkineista lääkäreistä ei osannut yhdistää hänen kasteluongelmaansa neuropsykiatriseen poikkeavuuteen, ja mielenterveyden ongelmia haluttiin lähteä purkamaan psykoterapialla, johon lapsella ei ollut voimavaroja neuropsykiatrisen häiriön vuoksi.

Olen äärimmäisen helpottunut ja kiitollinen, että jaksoimme tyttöni kanssa taistella läpi näiden pimeiden vuosien ja että saimme vihdoin apua. Tytölläni on vielä aikaa elää normaalimpaa nuoruutta. Sydäntäni raastaa ajatella niitä nuoria, jotka eivät saa apua.

Uupunut leijonaemo

Julkaisemme kirjoituksen poikkeuksellisesti nimimerkillä.

Lukijan mielipiteet ovat HS:n lukijoiden kirjoittamia puheenvuoroja, jotka HS:n toimitus on valinnut ja toimittanut. Voit jättää mielipidekirjoituksen tai tutustua kirjoitusten periaatteisiin osoitteessa www.hs.fi/kirjoitamielipidekirjoitus/.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Mielipide