Haluamisen pakosta pitää siirtyä luopumisen maailmaan

Nykyinen tehokkuutta korostava yhteiskunta orjuuttaa ihmiset uuvuttavaan tyytymättömyyden kehään.

23.12.2022 2:00

Vierailin syksyllä Amsterdamin Van Gogh -museossa ja jäin miettimään, miksi ihmiset oikeastaan rakastavat niin paljon Vincent van Goghia. Maalausten voiman vuoksi? Tunteen aitouden? Ehkä. Vai rakastavatko ihmiset van Goghia siksi, koska hän rakasti taidetta enemmän kuin elämää, antoi kaikkensa sen eteen, uhrasi itsensä suuremman idean vuoksi?

Sellainen elämä ei voi koskaan olla helppo, ja van Gogh kärsi meidän kaikkien puolesta, niin kuin Kristuksen kerrotaan kärsineen kaksituhatta vuotta aiemmin. Mutta onko uhrin ajatuksella sijaa nykymaailmassa? Onko se vain tunkkaista menneisyyttä, jotain pelottavaa ja ikävää?

Jokainen uhraa elämänsä jonkin eteen. Useimmat eivät ymmärrä tekevänsä niin. Uhraamista on mukavuuden, helppouden, mielenrauhan, vaurauden ja aseman tavoittelu. Ihminen uhraa elämäänsä pitääkseen kasassa orjuuttavan rakennelman, jonka ideologia on joukkoon kuulumisen pakko, materian kasaantuminen ja elämäntapa sinänsä.

Ihminen kuvittelee tekevänsä vapaita valintoja, mutta joku muu on tehnyt esivalinnan puolestamme. Yksilön tahto on lopulta systeemin tahtoa ja ainutlaatuisuus vain illuusio.

Eikä ihminen tarvitse sitä mitä uskoo tarvitsevansa. Häkin sisällä olemiseen kuuluu sen ulkopuolelle joutumisen pelko. Ja samalla metsät vieressä palavat ja maailma tuhoutuu.

Pitäisikö meidän tavoitella jotain suurempaa? Mikä oikeastaan on elämän tarkoitus? Joku voi sanoa, että se liittyy elämän ainutlaatuisuuteen ja katoavaisuuteen, juuri se antaa merkityksen. Ja meidän tehtävämme on siksi iloita ja nauttia. Voisiko se riittää?

Ukrainalaiset uhraavat paraikaa itsensä maansa puolesta. Van Gogh pani kaikkensa peliin taiteen vuoksi. Luostareissa elämä uhrataan Jumalalle ja kaikki tekeminen liittyy Jumalan ja ihmisen välisen yhteyden palauttamiseen, ei vain oman yhteyden vaan kaikkien ihmisten.

Meidän maailmassamme ihminen kuuluu itselleen, tai niin hän luulee. Järjen ja materialismin aikakausi on katkaissut siteen tarpeettomaksi koettuun Jumalaan. On vain kelluva ihminen maailmankaikkeudessa, omien voimiensa varassa. Jokainen saa luoda tarkoituksensa. Markkinatalous tarjoaa runsaasti vaihtoehtoja valittavaksi. Sitä palvelee hämmennys.

Uhrin antaminen on tekemistä jonkin puolesta.

Ajatus tarvitsee tilaa ja aikaa kasvaa, se kaipaa mahdollisuuksia, yrityksiä, epäonnistumisia, harharetkiä, uteliaisuutta ja hulluutta. Mahdollisuuden antaminen on vaarallista. Siksi systeemissä elävälle ihmiselle ei kannata antaa paljon tilaa ajatella. Hänet kannattaa puristaa pärjäämisen suoritusputkeen jo varhain, työntää lukiosta yliopistoon ja nopeasti työelämään. Jos ote alkaa lipsua, lääkkeet, sairauslomat, vankilat, päihdehoidot ja psykoterapiat palauttavat heikon ja harhailevan takaisin radalle. Se haluaa ihmisen osaksi konetta, systeemihorrokseen. Ja välillä hän tuntee jopa onnea.

Entä maan hiljaiset? Ne kaikki, jotka eivät voi tai halua olla vimmaisia van Gogheja? Pitääkö kaiken olla suurta tai häikäisevää? Uhri voi olla myös jotain hiljaisempaa, elämä, josta loistaa rakkaus, välittäminen, huolenpito. Uhrin antaminen on vastaisku minälle, se on tekemistä jonkin puolesta. Olemassaolo on aina suhde: omaan itseen, lähimmäisiin ja koko maailmaan. Ja monesti hiljainen tekeminen on kaikkein kauneinta. Siinä on nöyryyttä ja hyvyyttä, joka kantaa koko maailmaa. Siihen pystyy lopulta jokainen.

Systeemiä ei pääse pakoon. Ihmisen voimat eivät riitä, kukaan ei ole niin vapaa. Tarvitaan silti suuri ideologinen muutos, tiettyä anarkiaa. En tarkoita tällä väkivaltaa vaan asennetta.

Uhri on väistämättä luopumista, ei ainaista saamista. Ja valitettavasti ajatus on ihmiselle hieman epämukava. On kivuliasta astua saamisen ja haluamisen maailmasta luopumisen maailmaan, mutta uhrin hinta on elämään kuuluva kärsimys, jotain mitä kukaan ei voi välttää. Ja meidän elämämme kuluu, tämä ainoa, jonkin puolesta sen kannamme.

Voiko luopumisen kautta syntyä jotain hyvin tärkeää? Minkä puolesta sinä kannat elämäsi?

Joel Haahtela

Kirjoittaja on kirjailija, psykiatri ja ortodoksisen kirkon diakoni.

Vieraskynät ovat asiantuntijoiden puheenvuoroja, jotka HS:n toimitus on valinnut julkaistaviksi. Vieraskynissä esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajien omia näkemyksiä, eivät HS:n kannanottoja. Kirjoitusohjeet: www.hs.fi/vieraskyna/.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Mielipide