Yhdysvaltojen liittolais­suhteet muuttuvat ajan mukana

Epäsymmetrisissä liittolaissuhteissa Yhdysvallat voi säädellä toimintaympäristöään tarjoamalla turvallisuutta.

14.1. 2:00 | Päivitetty 14.1. 7:24

Monet kansainvälisen politiikan ja turvallisuuspolitiikan tarkkailijat pitävät Natoa konsensusorganisaationa, jossa jokaisen maan ääni on ratkaiseva. Toiset korostavat, että Yhdysvallat on Naton johtava jäsenmaa. Molemmat leirit voivat olla oikeassa.

Nato on kansainvälinen eikä ylikansallinen organisaatio, eikä osallistujamaiden tarvitse jakaa suvereniteettiaan, toisin kuin esimerkiksi EU:ssa. Naton päätöksenteko nojaa yksimielisyyteen, ja siitä voidaan poiketa vain puolustussuunnitteluprosessin maakohtaisten vaatimusten määrittämisessä. Yksittäinen jäsenmaa ei voi kiistää sille asetettuja vaatimuksia, jos muut liittolaiset ovat asiasta yksimielisiä. Kaiken kaikkiaan Natoa voidaan pitää tasa-arvoisena järjestönä.

Yhdysvallat oli kuitenkin Naton alulle paneva voima, ja maa on yhä Naton strategian merkittävin ohjaaja sekä viime kädessä Euroopan turvallisuuden takaaja. Tämän ymmärtäminen on Suomessakin tärkeää.

Euroopassa Yhdysvaltojen valta-asemaan ja sitoutuneisuuteen oli vuosikymmenien aikana tuudittauduttu niin, että se alettiin nähdä pysyvänä asiantilana. Donald Trumpin presidenttikaudella maan kaikkien liittolaissuhteiden tulevaisuutta jouduttiin arvioimaan uudelleen. Trump osoitti, että Yhdysvallat voi luopua kansainvälisistä sitoumuksistaan, mikäli se katsoo kansallisten etujensa sitä vaativan.

Yhdysvallat on itse asiassa läpi historiansa ollut haluton sitoutumaan liittolaisuuksiin. Itsenäisyyskamppailunsa aikana 1700-luvulla Yhdysvallat toki liittoutui Ranskan kanssa, mutta kokemukset olivat niin kitkeriä, että seuraavat 150 vuotta Yhdysvallat vältteli kaikenlaisia liittolaissuhteita.

Natoa voidaan pitää tasa-arvoisena järjestönä.

Vasta toisen maailmansodan kokemukset muokkasivat Yhdysvaltojen ajattelua avoimemmaksi liittoutumista kohtaan. Yhdysvallat katsoi, että sen oma turvallisuus kytkeytyi Euroopan turvallisuuteen, ja liittolaisista tuli maan puolustuksen etulinja. Vuonna 1949 solmitun Pohjois-Atlantin sopimuksen ytimessä oli yhteistä puolustautumista koskeva viides artikla. Siinä vaikutti yhä historian ristiriitainen perintö: Yhdysvallat oli haluton luomaan artiklaan automatiikkaa.

Yhdysvalloissa käydään yhä keskustelua siitä, mahdollistaako liittolaisuusjärjestelmä kansallisten etujen ajamisen kustannustehokkaasti. Tämä näkyy keskustelussa taakanjaosta ja vapaamatkustamisen riskeistä.

Yhdysvaltojen liittolaissuhteet ovat luonteeltaan epäsymmetrisiä. Muut liittolaiset ovat ensi sijassa turvallisuuden kuluttajia, Yhdysvallat on turvallisuuden päätuottaja. Tämä on Yhdysvaltojen omien turvallisuusetujen mukaista, mutta kokonaisuuteen sekoittuvat myös muut intressit.

Tarjoamalla turvallisuutta Yhdysvallat voi helpommin säädellä toimintaympäristöään ja laskea saavansa poliittista ymmärrystä osakseen. Tämä epäsymmetria on taustalla myös siinä, että monet Euroopan maat pyrkivät Eurooppa-linjauksissaankin varmistumaan, etteivät päätökset heikennä suhdetta Yhdysvaltoihin.

Yhdysvaltojen liittolaissuhteiden ensisijainen tehtävä on perinteisesti ollut Yhdysvaltojen suojaaminen ja lisäturvallisuuden tuottaminen maalle. Nyt kudelma on monimutkaisempi ja osa laajempaa globaalia kamppailua, jonka ennakoidaan kärjistyvän.

Yhdysvallat haluaa ja tarvitsee laajan kumppaniverkoston. Kamppailu ei välttämättä ole sotilaallista, vaan poliittista tai esimerkiksi taloudellista. Se korostaa liittolaissuhteiden poliittista roolia. Lisäksi Yhdysvaltojen potentiaaliset vastustajat osaavat lukea sen liittokuntien perinteisiä pelikirjoja. Liittolaissuhteiden uudistuminen nähdään siksikin välttämättömänä.

Euroopassa Yhdysvaltojen johtavasta ja turvallisuutta takaavasta roolista on tullut normi, jota halutaan pitää yllä. Tuki liittolaissuhteille on Washingtonissa voimakasta, mutta Yhdysvaltojen politiikan globaalien painopisteiden muutokset ja maan sisäpolitiikka voivat johtaa muutoksiin.

Euroopan on syytä seurata tarkkaan näitä kehityskulkuja, ei vain passiivisena tarkkailijana vaan yhä enemmän myös aktiivisena toimijana.

Rasmus Hindrén

Kirjoittaja on kansainvälisten suhteiden johtaja Euroopan hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskuksessa.

Vieraskynät ovat asiantuntijoiden puheenvuoroja, jotka HS:n toimitus on valinnut julkaistaviksi. Vieraskynissä esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajien omia näkemyksiä, eivät HS:n kannanottoja. Kirjoitusohjeet: www.hs.fi/vieraskyna/.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Mielipide