Lyhyt tovi rakentaa, pitkä aika rapauttaa

Ensimmäisen tabloidi-Hesarin pääjuttu 8. tammikuuta 2013 oli reportaasi pakolaisleiriltä Pohjois-Syyriasta. Valitettavasti maailma ei ole nyt yhtään parempi paikka, ja sota on yhä säälimätön siviileille.

15.1. 2:00 | Päivitetty 15.1. 10:10

Koko lailla huomaamattahan tuo merkkipäivä jäi. Ja se kertoo varmasti siitä, että kymmenen vuotta on modernissa mediahistoriassa järisyttävän pitkä aika.

Viikko sitten sunnuntaina tuli kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun Helsingin Sanomien painettu sanomalehti ilmestyi ensi kertaa nykyisessä tabloidikoossa. Muutos tuntui tuolloin jokseenkin merkittävältä; olihan tätä lehteä ja sen edeltäjää, marraskuussa 1889 perustettua Päivälehteä, julkaistu toistasataa vuotta isossa broadsheet-koossa.

Todelliset muutosten vuodet olivat vasta edessäpäin. Tabloidilehden alkutaival oli vaikea, eikä sivukoon vaihtaminen tietenkään ratkaissut niitä haasteita, joiden edessä lehtitalot ympäri maailman olivat.

Kustantajien piti oivaltaa, että sanomalehden arvolupaus kiteytyy laadukkaaseen sisältöön, ei paperin ja painomusteen menekkiin. Hyvän journalismin on tavoitettava potentiaaliset lukijat kaikissa kanavissa. Digisiirtymä ei liioin ole yhden yön taikatemppu, vaan huolenpitoa painetun lehdenkin kilpailukyvystä on jatkettava pitkään.

Samalla journalismin rahoitus on yhä selkeämmin kuluttajilta saatavien tilaustulojen varassa.

Tämä on tarjonnut myös Helsingin Sanomille oivan tilaisuuden kehittää sisältöjään vastaamaan vaativan asiakaskunnan tarpeita. Kansainvälisestikin HS on kyennyt olemaan tilauspohjaisen digitaalisen mediamarkkinan eturivin toimija, joka historiallisella tavalla käänsi lehden asiakasmäärän ja levikin nousuun.

Tuo työ jatkuu myös alkaneena vuonna. Tulevina kuukausina journalistiset painopisteemme ovat uutiskilpailukyvyn vahvistamisessa ja erityisen laadukkaiden syventävien sisältöjen määrätietoisessa kehitystyössä.

Pyrkimyksenä on tarjota jokaiselle tilaajalle entistäkin parempaa vastinetta rahalle, niin kiinnostavat sisältömme vastikään löytäneille digitilaajille kuin printtilehden pitkäaikaisille ystävillekin. Juuri nyt tästä arvolupauksesta kiinni pitäminen on meille tärkeämpää kuin koskaan. Elämmehän ajassa, jossa maailmantilanteen vaikeus alleviivaa lukijoiden tiedontarvetta, ja toisaalta sähkön ja muiden hintojen jyrkkä nousu saa monen kotitalouden pohtimaan, mistä itse voisi säästää.

Maailma ei ole kymmenen vuotta myöhemmin yhtään parempi paikka.

HS:n käynnistämä Kriisitalvi-artikkelisarja on kannustava esimerkki siitä, kuinka lehti voi tarjota konkreettista hyötyä kuluttajan omiin arkisiin valintoihin.

Ensimmäisen tabloidi-Hesarin pääjuttu 8. tammikuuta 2013 oli oman toimittajamme reportaasi pakolaisleiriltä Pohjois-Syyriasta. Jo kolme miljoonaa ihmistä oli joutunut jättämään kotinsa paetessaan Syyrian veristä sisällissotaa.

Valitettavasti maailma ei ole kymmenen vuotta myöhemmin yhtään parempi paikka. Jopa lähes kymmenen miljoonaa ukrainalaista on joutunut pakenemaan eri puolille Eurooppaa sen jälkeen, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuussa. Maan sisäisiä pakolaisia on niin ikään useita miljoonia.

Helsingin Sanomien kirjeenvaihtajat ja kuvaajat ovat raportoineet Ukrainasta hyökkäyssodan alusta lähtien.

Sota on yhä säälimätön siviileille.

Pääkirjoituksessaan kymmenen vuotta sitten Helsingin Sanomat käsitteli suomalaisuutta. Taustalla oli suurta huomiota saanut toimittaja-kirjailija Umayya Abu-Hannan kriittinen kirjoitus, jossa hän pohti kokemuksiaan Suomesta ja suomalaisuudesta.

Pääkirjoituksen ydinviesti oli, että nykyajan suomalaisuudessa olennaisia eivät ole yksilön ominaisuudet tai kokemukset, vaan yhteispelin säännöt. ”Suomalaisuus merkitsee – toivon mukaan – oikeudenmukaisuutta, yhdenvertaisuutta, toisen kunnioittamista ja halua kantaa vastuuta myös muista.”

Se taas vaatii kykyä asettua toisen asemaan ja ymmärtää maailmaa myös hänen silmillään katsottuna, pääkirjoitus vuosikymmenen takaa muistuttaa.

Tämä viesti ei ole hapantunut vuosien saatossa. Ja edelleen meidän tulee kysyä itseltämme, kuinka hyvin lopulta yhteisessä tavoitteessamme onnistumme.

Voimme kysyä, mikä on rikki, kun espoolaisnainen kuolee kauppakeskuksen vartijoiden käsiin, Helsingin kaupungin työntekijä viruu viikon kuolleena työpaikkaravintolan vessassa – kenenkään kaipaamatta – tai kun kouluttamamme sairaanhoitaja häädetään maasta.

Miksi nuori ajautuu katujengiin? Miksi päivystykseen ei pääse? Miksi kannattaa huolestua johtavan poliitikon kyynisestä ihmiskuvasta?

On hetkiä, jolloin juuri yksilön kokemus avaa silmämme yhteiskunnan epäkohdille.

Vuosi 2023 toi meille hyvinvointialueet. Niiden tehtävä on sairauksien hoito. Hyvinvointi on jotain ihan muuta – ja paljon enemmän.

Kymmenen vuotta on yllättävän lyhyt aika rakentaa uutta. Huonolla huolenpidolla moni asia ehtii kyllä rapautua.

Kirjoittaja on HS:n vt. vastaava päätoimittaja.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Mielipide