Uutinen on vain uutinen

Sosiaalisessa mediassa uutiset tulkitaan usein virheellisesti teoiksi.

22.1. 2:00

Vastaan työssäni toimitus­päällikkönä HS:n uutisista – siis siitä, mistä toimituksen kanssa päätämme uutisoida, kuinka paljon ja millä tapaa.

Ohjenuorista tärkein on HS:n vuosikymmeniä vanha periaatelinja.

”Uutisvälityksessään Helsingin Sanomat pitää tavoitteena sellaisen kokonaiskuvan muodostumista, joka koostuu kansalaisten omaehtoisille ratkaisuille tarpeellisista tiedoista”, periaatelinja toteaa.

Ylevää – ja tarkoituksellakin monitulkintaista. Eri vuosikymmeninä kokonaiskuvaan kuuluu eri asioita, ja myös lukijoiden tarpeet muuttuvat.

Juuri nyt tarpeen voi olla arvioida, millaisen auton uskaltaa ostaa (HS Talous 17.1.), mihin asti karmiva Ukrainan sota voi laajeta (jatkuva seuranta HS.fi:ssä), mitä tv-sarjaa katsoa (viime tiistaina oli hyvä vinkki) tai tietoa, jonka perusteella valita puolue eduskuntavaaleissa (vaalikoneemme aukeaa pian).

Päätöksiä tehdessä pohdimme, miten suuri vaikutus asialla voi lukijoihimme olla. Sodalla Euroopassa vaikutus on valtava, vallanvaihdoksella kauempana vaikutus on pienempi – ja niin edelleen.

Näin muodostuvat uutiskriteerit ovat journalismin perusasioita, jotka useimmat suomalaiset oppivat jo peruskoulussa.

Silti sosiaalisen median uutiskommentointia selaillessa usein tuntuu, että oppi on kadoksissa.

Länsimaisen tiedonvälityksen ideaaliin kuuluu ajatus ”argumenttien markkinoista” keskustelevan kansanvallan keskeisenä osana. Se tarkoittaa, että yhteiskunta kehittyy, kun tietoa kaikenlaisista asioista ja mielipiteistä – erikoisista ja iljettävistäkin – on saatavilla mahdollisimman laajasti.

Toimittajan on kehdattava kysyä ja uskallettava kertoa, jotta asioista voidaan puhua.

Päättyneellä viikolla uutisoimme laajasti esimerkiksi koulujen vieraskielisten kasvavasta määrästä ja siitä, kuinka suomi uhkaa jäädä osalta oppilaista jopa kokonaan oppimatta.

Muutoksesta vaikeneminen tarkoittaisi, että asiasta puhuttaisiin mielikuvien eikä tosiasioiden perusteella. On parempi tietää kuin hymistellä tai pelotella.

Näin toimituksen arkisetkin päätökset vaikuttavat siihen, mistä puhutaan: ne ovat agendavallan käyttöä. Siihen liittyykin jatkuva pohdinta. Muodostaako tuottamamme tieto kokonaiskuvan? Entä onko tieto tarpeellista? Osaammeko selittää, miksi jokin etäinen asia saattaakin olla merkityksellinen?

Joka päivä tämä harkinta menee tietysti jonkun mielestä pieleen, ja jokin aivan oleellinen tieto puuttuu julkisesta keskustelusta. Näin voi hyvin ollakin: jos siltä tuntuu, viestin voi laukaista osoitteeseen jussi.pullinen@hs.fi.

Etenkin somessa törmää myös toisenlaiseen kritiikkiin. Ajoin tuntuu, että sen kentillä törmää toisiinsa kaksi aivan erilaista tietokäsitystä.

Uutistyön vanhan perusidean mukaan ihmiset osaavat arvioida tietoa itse ja asettaa asiat mittasuhteisiinsa. Tärkeintä on, että julkisuudessa on – vaikkapa maahanmuuton ongelmista tai rakenteellisesta rasismista – mahdollisimman monta erilaista näkökulmaa, joiden perusteella lukija voi muodostaa oman mielipiteensä. Argumenttien markkinaan uskovalle uutinen on vain tietoa.

Sävyllä ja sanavalinnoilla on väliä.

Postmodernimpi tapa tulkita tietoa on ajatella sitä osana ideologiaa tai ainakin tarinaa eli ”narratiivia”. Näin ajatteleva ei näe talousuutisessa vain tietoa yrityksen tuloksesta vaan ehkä ilmauksen kapitalistisen talousjärjestelmän vallasta. Maahanmuuttoa käsittelevän mielipiteen uutisoinnin taas voi tulkita kannan ”normalisoinniksi” – siis niin, että jonkin asian sanominen julkisesti saa lopulta myös muut ajattelemaan samoin. Postmodernistille uutinen ei ole vain tietoa vaan teko.

Kumpikaan näkökulma ei varsinaisesti ole väärä. Tieto on lopulta vain tietoa. Toisaalta mediamaisema on myös paikka, jossa yhteisö kalibroi moraalista kompassiaan: sitä, mikä on sopivaa ja mikä taas ei. Sävyllä ja sanavalinnoilla on väliä: mikä näyttäytyy "tavallisena”, mikä ei? Parhaimmillaan näkökulmat täydentävät toisiaan.

Uutistyön ohjenuoraksi näistä kahdesta sopii kuitenkin kunnolla vain ensimmäinen. Jos toimittaja alkaa ajatella tietoa osana ”narratiivia” tai pohtia, minkä ideologian laariin asian kertominen sataa, hän astuu pois journalismin alueelta.

Tarinoiden rakentaminen on viestintäkonsulttien tehtävä, niistä puuttuvan tiedon paljastaminen taas journalistien työtä.

Strategisen viestinnän ja markkinoinnin läpitunkemassa sosiaalisessa mediassa juuri tämä ero on oleellista hahmottaa: uutinen on lopulta vain uutinen.

Kirjoittaja on HS:n uutisista vastaava toimituspäällikkö.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Mielipide