Minusta on tullut riippakivi ruuhkavuosia eläville kavereilleni

Onko arvoissamme jotain vinksallaan, kun jokainen päivä ahdetaan niin täyteen ohjelmaa, että ystävistä tulee riippakiviä?

20.1. 13:00

Istuin makuuhuoneen sängyllä ja yritin hengitellä. Kurkkuani kuristi ja itkin niin lohduttomasti, että päätäni alkoi särkeä. Perheellinen ystäväni oli jälleen tehnyt minulle oharit. Tällä kertaa viesti oli tavallista karumpi: hän pani tapaamisemme kokonaan tauolle. Perustelu oli sama kuin aina ennenkin: ei jaksa.

Olen itsekin pienten lasten äiti, eikä perheellämme ole tukiverkkoja mailla halmeilla. Meillä on lapsi, joka saa vammaistukea. Me vanhemmat sinnittelemme jaksamisemme äärirajoilla. Kun olen jutellut asiantuntijoiden kanssa, he ovat kannustaneet minua tapaamaan samassa elämäntilanteessa olevia ystäviä. Miten helkutissa se onnistuu, kun kukaan ei suostu näkemään minua? Minulla ei ole enää yhtään perheellistä kaveria, jonka arkeen mahtuisin. Kaikki sanovat samaa: liian väsynyt ja liikaa töitä, illat kuluvat omissa ja lasten harrastuksissa, viikonloppu ollaan reissussa.

Olen kokeillut kaikki keinot: kutsunut ystäviä meille, tarjoutunut itse menemään. Olen ehdottanut lenkkeilyä ja leikkitreffejä lasten kanssa. Olen yrittänyt sopia hyvissä ajoin etukäteen, ehdottanut ex tempore -tapaamista samalle päivälle tai viritellyt vakituisia tapaamispäiviä.

Minut torjutaan toistuvasti samoin perustein: En jaksa suunnitella mitään etukäteen. Minulle tulee siitä stressiä. Nähdään sitten, kun siltä tuntuu. Harmi vain, että koskaan ei tunnu siltä.

Minut torjutaan toistuvasti samoin perustein.

Minuakin ruuhkavuodet väsyttävät. Olen myös väsynyt hakkaamaan päätäni seinään. En jaksa olla aina se, joka soittaa, viestittää ja koettaa pitää ystävyyssuhteita elossa. Olen kuin pahainen hyttynen, jota muut huitovat ärtyneenä kauemmas.

Jos joku ystävistäni yllättää ja tarjoaa tapaamismahdollisuutta samalle päivälle, minun pitäisi olla valmis muuttamaan omia suunnitelmiani ja pyytää puolisoani tekemään samoin. Olen kuin tarvittaessa töihin tuleva. Jos sanon ei, uutta mahdollisuutta ei välttämättä tule.

Mieleeni nousevat kipeät muistot kouluajoiltani. Kiusattuna lapsena en ikinä tiennyt, kuka milloinkin pettää luottamukseni ja onko minulla seuraavana aamuna enää yhtään kaveria jäljellä. Nyt saan samanlaista kohtelua aikuisilta ihmisiltä, joille luulin merkitseväni jotain. Pelkään mielenterveyteni ja omanarvontuntoni puolesta.

Milloin meidän perheellisten elämästä tuli tällaista? Onko vika minussa? Vai onko arvoissamme tai yhteiskunnassamme jotain vinksallaan, kun jokainen päivä ahdetaan niin täyteen ohjelmaa, että kultaakin kalliimmista ystävistä tulee riippakiviä?

Tunsin suurta katkeruutta, kun luin Helsingin Sanomista (7.12.) kolmen äidin viikoittaisesta arkiruokakerhosta. Äidit olivat sitoutuneet siihen, että he vaalivat ystävyyttään hektisestä arjesta huolimatta. Olisinpa minäkin sellainen ihminen, jonka kanssa sovituilla asioilla olisi jotain väliä.

Hylätty äitikaveri

Julkaisemme kirjoituksen

poikkeuksellisesti nimimerkillä.

Lukijan mielipiteet ovat HS:n lukijoiden kirjoittamia puheenvuoroja, joita HS:n toimitus valikoi ja toimittaa. Voit jättää mielipidekirjoituksen tai tutustua kirjoitusten periaatteisiin osoitteessa www.hs.fi/kirjoitamielipidekirjoitus/.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Mielipide