Olen jäänyt yksinäisyyden loukkuun

Tunnen suistuneeni siltä radalta, jolla eteneminen tuottaisi merkitystä elämääni.

24.1. 2:00

Haluan tarjota viime viikkojen yksinäisyyskeskusteluun oman näkökulmani.

Olen noin kolmekymppinen, asiantuntijatyötä tekevä korkeakoulutettu Helsingissä, kuten suurin osa tuttavapiiristänikin. Tässä vaiheessa elämäni pitäisi kaiken järjen mukaan olla seurallista, vakaata ja mahdollisuuksia täynnä, miltä uskoisin ulkopuolisillekin näyttäväni.

Minulle ei kuitenkaan jäänyt opintoajoilta parisuhdetta tai aktiivisempia ystäväporukoita, eikä tilanne ole korjaantunut yrityksistäni huolimatta työelämänkään aikana. Koen, että olen junnannut useamman vuoden paikoillani ilman muutosta parempaan.

Ennen kaikkea tunnen suistuneeni siltä radalta, jolla eteneminen tuottaisi merkitystä elämääni. Keskeiset hyvän elämän peruspalikat – jaetut kokemukset, parisuhde ja näköalat perheen perustamiseen – alkavat tuntua useamman hiljaisen vuoden jälkeen jo saavuttamattomilta.

Tunnistan lisäksi sosiaalisessa viiteryhmässäni eli koulutettujen kaupunkilaisten keskuudessa onnellisuuden teeskentelemisen kulttuurin, josta myös tutkija Ilona Suojanen on julkisuudessa puhunut (HS 14.1.2021). Onnettomuudestaan ja yksinäisyydestään ääneen puhuminen olisi teoriassa mahdollista, mutta äärimmäisen epäkorrektia ja suuri riski.

Ei silti voi olla, että olen ainoa yksinäisyyden loukkuun salaa jäänyt. Toisaalta en voi pakottaa avukseni ympärilläni olevia ihmisiä, jotka elävät omaa elämäänsä.

Mistä apu?

Loukussa

Julkaisemme kirjoituksen

poikkeuksellisesti nimimerkillä.

Lukijan mielipiteet ovat HS:n lukijoiden kirjoittamia puheenvuoroja, joita HS:n toimitus valikoi ja toimittaa. Voit jättää mielipidekirjoituksen tai tutustua kirjoitusten periaatteisiin osoitteessa www.hs.fi/kirjoitamielipidekirjoitus/.

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Mielipide