Juho Mäkinen kirjoitti (HS Mielipide 12.2.), että paras lääke incel-kulttuuria vastaan on osallistava yhteiskunta, johon kuuluvat selvät rytmit, työnteko ja normaalit arkiset ihmissuhteet erilaisten ihmisten kanssa. Voiko tätä enää paremmin kiteyttää?
Itse toimin korkeakouluopetuksessa ja olen huolissani siitä, miten myös korkeakouluissa rakennetaan maailmaa, joka perustuu enemmän digiviestinnälle kuin oikealle vuorovaikutukselle ja arkisten kohtaamisten mahdollistamiselle.
Opiskelijoita ei haluta velvoittaa käymään kampuksilla, vaan tarjotaan ”käteviä” tapoja suorittaa melkeinpä koko tutkinto poistumatta kotoa lainkaan. Mahdollistetaan oman jo hankitun osaamisen näyttäminen sen sijaan, että tuettaisiin uuden osaamisen syntymistä.
”Opiskelijoita ei haluta velvoittaa käymään kampuksilla.
Puhutaan hienosti itseohjautuvuudesta, mutta onko se enemmänkin uusi uljas termi digiviidakossa rämpimiselle, kun ei ole varaa tai halua tarjota palveluja kasvotusten? Kuinka moni meistä todella loppujen lopuksi on edes itseohjautuva? Omat opiskelijani usein toteavat tarvitsevansa ulkopuolelta annettuja aikatauluja aktivoituakseen, enemmän selkeää konkreettista ohjausta, myös niin sanotut hyvät opiskelijat. Tämä on hyvin inhimillistä.
Eikö yhteiskunnan ja nimenomaan koulutusinstituutioiden pitäisi tukea myös itse yhteiskuntaan sopeutumista ja siinä toimimista? Vai onko tarkoitus, että tulevaisuuden yhteiskunta onkin vain virtuaalinen, jossa jokainen ihminen on ihan konkreettisesti omassa kuplassaan oma digiväline seuranaan ja on vuorovaikutuksessa muiden kanssa vain avatarien välityksellä? Ja sitten ihmetellään, kun ihmiset eivät osaakaan toimia vuorovaikutuksessa muiden kanssa eivätkä halua nähdä tai ymmärtää muiden tapoja hahmottaa maailmaa.
Tuntuu, että olemme tehokkuus- ja digi-intoilussamme unohtaneet ihmisen tavat toimia ja sen, mitä vuorovaikutukseen tarvitaan. Mitä rakennuspalikoita tarvitaan elämään, jossa erilaiset yksilöt voivat toimia itselleen merkityksellisillä tavoilla, tehdä työtä, joka myös tukee hyvinvointiyhteiskunnan säilymistä ja kehittymistä?
Kannattaa lukea Aldous Huxleyn kirja Uusi uljas maailma. Se on julkaistu ensimmäisen kerran jo vuonna 1932 mutta antaa todella ajattelemisen aihetta siitä, minkälaista maailmaa kohti saatamme olla menossa, ja ennen kaikkea, haluammeko todella sellaista. Jos vastaus on ei, suuntaa täytyisi muuttaa. Tietoa ja välineitä siihen kyllä on.
Sini Setälä
korkeakoululehtori, kauppatieteiden maisteri,
psykologi, filosofian tohtori (kognitiotiede)
Helsinki
Lukijan mielipiteet ovat HS:n lukijoiden kirjoittamia puheenvuoroja, joita HS:n toimitus valikoi ja toimittaa. Voit jättää mielipidekirjoituksen tai tutustua kirjoitusten periaatteisiin osoitteessa www.hs.fi/kirjoitamielipidekirjoitus/.