Kolme espoolaista palvelukeskusasiakasta on pahoittanut mielensä vanhus-sanan käytöstä (HS Mielipide 25.2.). Olen täysin vastakkaista mieltä.
Kielenkäytössämme on taipumusta kaunistella asioita, naamioida totuutta ja hienostella. Jos rumaa sanaa ei lausuta niin kuin se on, sen vielä ymmärtää, mutta kun kaunistakaan sanaa ei haluta lausua!
Niinpä suutareista on tullut jalkinetyöntekijöitä, iskelmälaulajista artisteja, ja niin edelleen. Puhumattakaan sitten vaikka työpaikkailmoitusten vieraskielisistä tietokonetyöläisten tai pankkitoimihenkilöiden tehtävänimikkeistä.
Vanhus-sana viittaa henkilön ikään, joka on lahjomattomasti se mikä on, vaikka kuinka kaunisteltaisiin. Eri asia on, millaisiin fyysisiin tai sosiaalisiin suorituksiin henkilö kykenee. Onhan kirveskin kirves, olipa se terävä tai tylsä. Minusta vanhus on kaunis sana, johon liittyy mielikuvia viisaudesta, suvaitsevaisuudesta, elämänkokemuksesta ja leppoisasta kiireettömyydestä.
Kun kielenkäytössä suositaan kaunistelevia sanoja, ne pyrkivät syrjäyttämään alkuperäisen ja aiheuttavat pitkällä aikavälillä alkuperäisen sanan merkityksen muuttumisen huonompaan ja halventavaan suuntaan. Tästä sanan välttely lisääntyy, ja kierre on valmis.
Minä suostun ihan mielelläni olemaan vanhus, tarvittaessa eläkeläinen, mutta en mielelläni seniori, joka on lainasana. Lainasanoilla on taipumus muka jotenkin hienompina pinttyä yleiseen kielenkäyttöön ja edistää kauniin kielemme köyhtymistä.
Niilo Isomäki
82-vuotias ekonomi, Lappeenranta
Lukijan mielipiteet ovat HS:n lukijoiden kirjoittamia puheenvuoroja, joita HS:n toimitus valikoi ja toimittaa. Voit jättää mielipidekirjoituksen tai tutustua kirjoitusten periaatteisiin osoitteessa www.hs.fi/kirjoitamielipidekirjoitus/.
