Vanhemmiten tekee aina vain häijympää, kun lapsille tehdään pahaa. Jos alkaa siltä näyttää televisiossa, poistun heti.
Kouraisee sydäntä, kun Venäjä kaappaa ja pakkosiirtää lapsia Ukrainasta. Propaganda esittää sen humanitaarisena toimena.
Viime viikolla Lužnikin stadionilla kolme Mariupolista tuotua lasta kiitti Juri Gagarin -nimistä venäläistä sotilasta pelastamisestaan. Jaossa oli pehmonalleja.
Toki adoptiossa Moskovaan tai jopa orpokodissa saa jossain mielessä paremmat oltavat kuin pirstoiksi ammutussa loukossa. Mutta äitiä ja isää ei siellä ole, ja propagandassa vaietaan tai valehdellaan Gagarinin asetovereiden panoksesta orpolapsi-ilmiöön.
Jos hyökkääjä tai miehittäjä siirtää kansanryhmän lapsia väkisin toiseen ryhmään, teko täyttää joukkotuhonnan (genocide) kriteerit, todetaan Yhdistyneiden kansakuntien vuonna 1948 hyväksymässä yleissopimuksessa, jonka suurin osa maailman valtioista on ratifioinut. Myös Venäjä.
Sotarikos siis. Arviot Ukrainan lastensiirtojen määrästä ovat kuusinumeroisia, ja väkisin vietyjä riittää. Usein lapsille on valehdeltu, etteivät vanhemmat halua heitä. Tarkoitus on venäläistäminen.
Presidentti Vladimir Putin allekirjoitti viime toukokuussa ukaasin helposta kansalaisuudesta näille lapsille. Toissa viikolla hän tapasi lapsiasiainvaltuutettu Maria Lvova-Belovan, joka mainitsi hankkeen riuskana toteuttajana Tšetšenian. Sen kyllä uskoo.
Sodan aikana Suomesta lähetettiin 80 000 lasta turvaan Ruotsiin ja muihin Pohjoismaihin. Enimmät sijoitettiin perheisiin. Kaikki tapahtui huoltajien suostumuksella ja valtioiden välisten sopimusten nojalla, ja lasten oli tarkoitus palata rauhan tultua.
Silti seurasi traumoja, joita on purettu vuosikymmeniä. Viidennes lapsista jäi palaamatta, monista syistä. Keneltä oli kieli ja koti unohtunut, keneen tarrautui uusi perhe.
Jos järjestynyt ja molemmin puolin hyväksytty operaatio tuotti tällaisia seurauksia, voi vain kuvitella, mihin yksipuolinen pakkosiirto johtaa.
Neuvostoliitossa riitti ihmissielun insinöörejä. He keksivät, että orpokotien juurettomista kasvateista saa tunnottomia pyöveleitä. Kuuluisin on Nikolai Ježov, joka organisoi Stalinin terrorin syöverin vuosina 1937–1938. Palkakseen Ježov sai luodin niskaansa, kun Stalin talvisodan aikana hoiti harmiaan määräämällä teloituksen sadoille entisille arvohenkilöille.
”Orpokotien juurettomista kasvateista saa tunnottomia pyöveleitä.
Orpokodit ja lastenkodit tulivat tutuiksi myös suomalaisten kommunistien lapsille. Hertta Kuusisen poika ja Ville Pessin tytär – puhumattakaan niistä tuhansista, joiden vanhemmat vietiin leirille tai ammuttaviksi.
Tunnetuimpia Zachris Topeliuksen satuja on Koivu ja tähti. Siinä kasakat vievät ja myyvät sisarukset Venäjälle, pojan ja tytön.
Nykyinen sota Ukrainassa on tuonut monesti mieleen isonvihan, jota ovat kuvanneet muiden muassa Kustaa H. J. Vilkuna ja Antti Kujala.
Sodan päätyttyä sadun sisarukset pakenevat kohti kotia kulkemalla sinne päin minne aurinko laskee. Monien vaiheiden jälkeen he löytävät koivun ja tähden alle, niin kuin pitikin.
Pakahduttava tarina tuntuu mielikuvituksen tuotteelta, mutta juurena oli tositapaus. Pohjanmaalta viety Kristoffer Toppelius onnistui palaamaan ja perusti täällä vielä perheenkin. Satukirjailija oli hänen pojanpoikansa poika.
Lasten paluu voi olla Ukrainan sodan kipeintä sovittavaa. Ehkä omiakin yrityksiä ilmenee Koivun ja tähden malliin.
Puu tosin täytyy vaihtaa, ja sopiva laji löytyy Elvi Sinervon runosta Natalia, jossa vieras valloittaja on raunioittanut armaan Ukrainan, mutta ”jo tuoksuu yössä aistit huumaten akasia”.
Kirjoittaja on poliittisen historian emeritusprofessori Helsingin yliopistossa.