Opetan työkseni tuleville lääkäreille ja muille sote-alan ammattilaisille vanhojen ihmisten hoitoon liittyviä asioita. Yksi keskeisimmistä opeista on se, että on olennaista tietää, millaisesta vanhasta ihmisestä on kyse. Mitä vanhemmasta ikäryhmästä on kyse, sitä heterogeenisempi se on.
Erot tulevat esille jo varsin varhain. Esimerkiksi 75-vuotiaista yksi voi elää viimeisiä päiviään, toisella elämää on vielä vuosikymmeniä edessä. Yksi on täysin muiden avusta riippuvainen, toinen pyörittää vielä omaa yritystään. Yksi sairastaa edennyttä muistisairautta, toinen opettelee uusia taitoja. Yksi on yksinäinen, toinen rakentaa uusia verkostoja vaikkapa vapaaehtoistyössä. Näistä syistä on nähdäkseni selvää, että ei voi olla olemassa yhtä oikeaa, sopivaa ilmaisua kuvaamaan koko vanhojen ihmisten ryhmää, eikä pidäkään olla.
Minä itse käytän sanaa vanhus, kun puhun vanhoista ihmisistä, joilla iän ja sairauksien vaikutukset näkyvät heikentyneenä toimintakykynä ja kasvaneina hoidon ja hoivan tarpeina. Nämä ”kriteerit” täyttää 20–25 prosenttia 75 vuotta täyttäneistä, ja heille minulla geriatrina on myös jotain tarjottavaa, parempikuntoisille vanhoille ihmisille selvästi vähemmän.
Myös niin sanottu vanhuspalvelulaki keskittyy nimenomaan toimintakyvyltään heikentyneisiin vanhoihin ihmisiin kutsuen heitä – vähemmän onnistuneesti – iäkkäiksi henkilöiksi.
Vaikka sananvalinnat eivät olisi aina kaikkein osuvimpia, tarvitsemme jonkinlaisia keinoja määritellä sitä, millaisista vanhojen ihmisten ryhmistä puhutaan. Näitä määritelmiä tarvitaan esimerkiksi palveluiden suunnittelua ja järjestämistä varten. Olisi tärkeää, että kaikkia vanhoja ei leimata jollakin ilmaisulla, kuten julkisessa keskustelussa valitettavan usein tehdään.
Tällaisen kielenkäytön vuoksi kuva vanhoista ihmisistä, heidän elämästään, toimintakyvystään ja palveluiden tarpeestaan näyttäytyy tiedotusvälineissä paljon synkempänä kuin mitä todellisuus on. Ja olipa lainsäätäjän tai palveluiden järjestäjän sananvalinta mikä tahansa, olennaista on se, millaisena vanha ihminen itseään pitää – kukin käyttäköön sitä sanaa, jonka kokee parhaiten kuvaavan itseään.
Esa Jämsen
geriatrian professori
lääketieteellinen tiedekunta (Clinicum), Helsingin yliopisto
Lukijan mielipiteet ovat HS:n lukijoiden kirjoittamia puheenvuoroja, joita HS:n toimitus valikoi ja toimittaa. Voit jättää mielipidekirjoituksen tai tutustua kirjoitusten periaatteisiin osoitteessa www.hs.fi/kirjoitamielipidekirjoitus/.