Pääsin päivittämään tietoni päiväkotien nykyisestä toiminnasta viettämällä yhden työpäivän sellaisessa pääkaupunkiseudun varhaiskasvatuksen yksikössä, jossa on paljon erilaisista kieli- ja kulttuuritaustoista tulevia lapsia. Suomenkielisiä lapsia ryhmässäni oli vain muutama.
Opin osallistuessani päiväunien aikana järjestettyyn talonkokoukseen, että alle kolmevuotiaidenkin on tärkeää saada laadukasta opetusta varhaiskasvatuksessa. Taaperoiden kanssa tehty työ helpottaa sitten isompien ryhmässä annettavaa opetusta.
Oma ryhmäni oli isompien lasten ryhmä. Kuinka ihania persoonia kohtasinkaan! Sain muun muassa avustaa palapelissä, lukea kirjaa, auttaa junaradan rakentamisessa, laulaa mukana viikonpäivälaulua, laskea ääneen ja auttaa leivän voitelussa. Pääsin auttamaan pukemisessa lasta, joka ei vielä osannut lainkaan suomea. Ja sain kehua sellaisen lapsen rakentajantaitoja, joka oli vielä kolme kuukautta sitten ollut ummikko ja nyt puhui neljän sanan lauseita kuin vettä vaan.
Lapsilla on hämmästyttävä oppimis- ja omaksumiskyky, mutta eivät lapsetkaan opi, ellei heitä opeteta. Toisten lasten seura on toki jatkuvaa kielikylpyä, mutta mukaan pitää ensin päästä.
Päiväkotiin pääsy on ensimmäinen askel, mutta sielläkin tarvitaan osaavia ammattilaisia. Jos lapsi on ujo tai kielimuuri estää, lempeä ja määrätietoinen aikuinen osaa uittaa hänet porukkaan mukaan.
”Lapsetkaan eivät opi, ellei heitä opeteta.
Hämeen Sanomat kirjoitti 26.2. Hämeenlinnan varhaiskasvatuksen uudistuksen tuloksista toivoa herättävästi: lasten vetäytymistä sosiaalisissa tilanteissa oli saatu vähenemään, ja erityisen hyvin oli onnistuttu lisäämään pienimpien sosiaalisia kontakteja.
Tämä on olennaista, kun tiedämme, miten tappava yhteiskunnallinen haaste yksinäisyys Suomessa on. Torjutuksi tulemisen kokemukset, vetäytyvä toimintatapa ja siitä seuraava sosiaalisten taitojen karttumattomuus on tutkitusti usein alkanut jo ihan pienenä.
Päiväkotipäivänäni näin esimerkiksi lapsen, joka kierteli seiniä pitkin, eikä hän ensimmäisillä suostutteluyrityksillä uskaltautunut pöydälle nostetun muumitalon äärelle toisten kanssa. Lopulta lastenhoitaja sai ujutettua lapsen sylinsä kautta muiden rinnalle, ja kohta oli jo leikin lumo imaissut sisään ryhmään. Kun kehaisin ammattilaiselle hänen tekniikkaansa, hän kertoi sen olevan erityisen tarpeellinen silloin kun lasten välillä on kielimuuri.
Aikuisen syliä tarvittiin kyllä muutenkin. Minäkin sain osani hellyydestä ja halailusta, mutta sydän läikähteli nähdessäni, miten luottavaisesti lapset, joille kaikki oli vielä aivan vierasta, hakivat turvaa päiväkodin ammattilaisen sylistä.
Miten moni asia voi olla outoa pienelle ihmiselle, jolle koko kulttuurimme ruokineen on vielä uutta. Se on käytännön kotoutumista, kun hento ihmisenalku varovaisesti pitelee huuliensa välissä edamjuustoa, mutta ei sentään vielä uskalla puraista.
Päivän aikana minulle sanottiin moneen kertaan, että saan aivan liian ruusuisen kuvan varhaiskasvatuksen arjesta. Tiedän minä haasteistakin: henkilökuntavajeesta, piittaamattomista vanhemmista ja puutteellisista olosuhteista. Muustakin.
Olen kuitenkin otettu tapaamani henkilökunnan sitoutumisesta vaativaan työhönsä, jossa luodaan perusta koko sivistykselle. On monta syytä tyytyväisyyteen.
Iloitkaamme opetuksesta, jota pienokaisemme saavat, jos päiväkotiin pääsevät. Vanhemmat ovat usein muutenkin hädissään, joten täytyyhän meidän löytää tapa myös nostaa esiin varhaiskasvatuksen hyviä puolia ja onnistumisia.
Myös sillä tavalla voi puolustaa varhaiskasvatuksen ammattilaisia, resursseja ja – mikä tärkeintä – lapsia taaperoista touhottajiin. Lapset ansaitsevat sen.
Kirjoittaja on kirjailija.