Tarinoiden ”siivoaminen” on noussut puheenaiheeksi. Jo vuonna 2014 nousi kohu, kun ruotsalaisessa lastenkirjassa oli juopotteleva ”Heikki”.
Näistä keskusteluista nousi mieleen jo vuonna 1956 tapahtunut ”siivoaminen”. Raymond Chandlerin klassikkodekkari Pitkät jäähyväiset koki yllättävän käsittelyn, kun Eero Ahmavaara suomensi sen legendaariseen Sapo-sarjaan.
Ahmavaara lyhensi alkuperäistä teosta, mutta erityisesti yhden kohdan poistaminen on hämmentävä. Kirjan 21. luvun alusta on poistettu useita sivuja ja ennen muuta tämä: päähenkilön, yksityisetsivä Philip Marlow’n asiakkaaksi pyrkii suomalainen.
Kun luin kirjan Ahmavaaran suomennoksena vuonna 1979, kuulin poistosta, mutta en kiinnittänyt siihen sen kummempaa huomiota. Hankin hieman myöhemmin alkuteoksen ja ymmärsin, miksi kohta oli poistettu. Ilmeisesti suomalaisen kuvaaminen kohtuullisen pilkallisesti oli suomentajalle, kustantajalle tai molemmille liikaa.
Kun kirjasta ilmestyi uusi Kalevi Nyytäjän suomennos vuonna 1988, suomalainen ja muutkin poistetut kohdat ovat mukana.
Miten Chandler kirjoitti suomalaisesta, jonka nimi oli ”Kuissenen tai jotakin sinnepäin”, kuten kirjassa todetaan? Kuvailu ei ollut mairittelevaa. Iso miehenroikale, joka ahtoi jykevän peräpäänsä tuoliin. Kädet olivat leveät ja känsäiset. Suomalainen uhkui vihaa naapuriaan, ”akkaa” kohtaan. Naapuri yritti suomalaisen mukaan myrkyttää hänen koiransa, joten hän kaipasi yksityisetsivän apua.
Marlowe ei innostu suomalaisen työtarjouksesta ja kuittaa vielä, että onko varmaa, että naapurin tarkoitus on myrkyttää juuri koira.
”Miehenroikaleen kädet olivat leveät ja känsäiset.
Tässä on useita kohtia, jollaisia on maailmalla alettu poistaa kirjojen uusista painoksista. Oliko siis Ahmavaara aikaansa edellä? Tuleeko Pitkistä jäähyväisistä joskus uusi painos, jossa onkin palattu Ahmavaaran versioon – siinä kun ”siivous” on jo tehty. Ehkä kirja kaipaisi aivan muista syistä vielä yhden suomennoksen.
Chandlerin kirjasta on tehty myös elokuva. Suomalainen ei esiinny siinäkään.
Robert Altmanin vuonna 1973 ohjaama elokuva ei ole muiltakaan osin uskollinen romaanille, ja ehkä juuri siksi se on poikkeuksellisen onnistunut dekkarifilmatisointi.
Nykypäivänä olisi yhtä vaikeaa kuvitella elokuvan päähenkilöä, jota kutsutaan Marlboro-mieheksi tai kirjan sivuhenkilöä, jolla on jykevä peräpää. Oli jälkimmäinen suomalainen tai ei.
Kirjoittaja on HS:n urheilutoimittaja.