Kevään vaalitrillerin kuumin kysymys lienee, mikä kolmesta suuresta puolueesta ylittää maaliviivan ensimmäisenä. Mutta kiinnostava on myös jatko-osa – se, miten maahan kootaan hallitus.
Jännitystä kiristää ilmiö, joka on voimistunut läntisissä demokratioissa viime vuosikymmeninä: politiikka pirstoutuu.
Yhdysvalloissa puolueet hajautuvat sisäisesti. Euroopassa puolueiden määrä kasvaa, ja uusien puolueiden määrä on moninkertaistunut viime vuosikymmeninä.
Pirstoutuminen vaikeuttaa politiikkaa. On vaikea koota toimintakykyisiä hallituksia, jotka kykenisivät tekemään selkeitä päätöksiä. Esimerkiksi Saksassa sosiaalidemokraatit ja kristillisdemokraatit saivat pitkään yli 90 prosenttia äänistä, mutta viime vuonna enää nihkeät 50 prosenttia. Tanskan neljä valtapuoluetta saivat aiemmin 80 prosenttia äänistä, mutta viime syksynä enää 54 prosenttia.
Pirstoutumista ajavat yhteiskunnan myllerrykset, kuten esimerkiksi politiikan tutkija Richard Pildes on kuvannut. Teollinen työväenluokka kutistuu, ja uudet duunarit äänestävät usein oikeistoa tai jättävät äänestämättä. Toisaalta koulutettu keskiluokka äänestää usein vasemmistoa. Vihreät ja populistit tarjoavat uusia vaihtoehtoja.
Murroksessa puolueiden ote äänestäjistä löystyy, vahva identifioituminen johonkin puolueeseen on heikentynyt ympäri Eurooppaa. Esimerkiksi selkeän blokkipolitiikan kultamaana pidetyssä Ruotsissa jo vuonna 2010 vain 28 prosenttia äänestäjistä oli lojaali jollekin puolueelle.
Myös Suomessa politiikka pirstoutuu. Vuoden 2019 vaaleissa tehtiin historiaa: yksikään puolue ei saanut enää yli 20 prosentin kannatusta.
Äänestäjät ovat myös liikkeessä. Viime eduskuntavaaleissa noin puolet äänioikeuttaan käyttäneistä äänesti samaa puoluetta kuin edellisissä vaaleissa.
Päätökset myös syntyvät usein viime tipassa, kahden viimeisen viikon aikana. Viime viikolla silmiin osui esimerkiksi päivälehtien yhteisen myyntiorganisaation Kärkimedian tutkimus, jonka mukaan vastaajista 87 prosenttia aikoo kyllä äänestää, mutta vain 20 prosenttia tiesi vastaushetkellä tammikuun jälkipuoliskolla, keneen valinta kohdistuu.
”Pirstoutuminen vaikeuttaa politiikkaa.
Puolueille tämä kaikki tarkoittaa kiristyvää kilpailua. Usein kisassa yritetään erottua koventamalla puheita. Uusjämäkkä johtaja lupaa, että viimeinkin jotakin tapahtuu ja toivoo saavansa epäröivän tai sohvan pohjalle valahtaneen äänestäjän liikkeelle.
Jämäkkää loppukiriä voi kuitenkin seurata pitkään kiusaava krapula. Kun puolueita on paljon, kukaan ei voi yksin määrätä hallitusohjelmaa ja jämäkästä uhosta on joustettava. Kun kovat lupaukset petetään, politiikka vaikuttaa entistä kädettömämmältä ja turhauttaa äänestäjiä entisestään.
Vuoden 2019 vaalien jälkeen tehdyssä vaalitutkimuksessa peräti 63 prosenttia suomalaisista oli samaa mieltä väittämästä ”koskaan ei voi luottaa minkään puolueen vaalilupauksiin”. Pettymys kertoo pirstoutumisen kääntöpuolesta: politiikka turhauttaa, kun päätöksiä tai uudistuksia ei synny.
Pettymys voi myös johtaa kiihtyvään radikalisoitumiseen. Esimerkiksi Elinkeinoelämän valtuuskunnan tuoreessa tutkimuksessa perussuomalaisten, keskustan ja vasemmistoliiton kannattajat ovat tiukentaneet näkemyksiään viime vuosina.
Jämäkkyys vaalien loppusuoralla ei välttämättä olekaan ratkaisuista kestävin. Kuten terapeutit aina muistuttavat, ihmissuhteissa ei kannata käyttää sellaisia sanoja kuin ”koskaan” tai ”aina” siksi, että ne eivät kerro koko totuutta toisesta osapuolesta. Ehdottomat totuudet eivät toimi erityisen hyvin yhteiskunnassakaan, sillä ne kylvävät epäluuloa ja pettymystä.
Niin ihmissuhteissa kuin yhteiskunnassakin on aina pakko rakentaa päätöksiä, joissa mahdollisimman monet voittavat. Ehkä tällaisia ideoita voisi rehellisyyden nimissä kehitellä jo ennen vaaleja.
Kirjoittaja on viestinnän professori Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.