Ehdotin HS:n vaalikonetta suunniteltaessa mukaan yhtä arvoväitettä: Selkeitä rajoja ja kuria tarvitaan nykyistä enemmän lasten kasvattamisessa.
Syy oli poliittinen teoria, josta olen ollut pitkään kiinnostunut. Sen mukaan ihmisten poliittista ajattelua ohjaa perhemetafora eli käsitys oikeasta kasvatustavasta. Toisille keskeisiä asioita ovat kuri ja rajat, toisille taas lasten hoivaaminen ja lasten vapaus.
Kehitelmän esitteli kielitieteilijä George Lakoff vuonna 1996. Hänestä metafora ”tiukasta” vanhemmuudesta leimaa Amerikassa konservatiivista ajattelua, kun taas liberaalia ajattelua kuvaa ”hoivaavan vanhemman” ideaali. Äänestyspäätöstä ohjaisi se, miten hyvin ehdokas tai puolue omaa ideaalia vastaa.
Mutta päteekö asetelma Suomessa?
Alussa mainitun väitteen kanssa vaalikoneessa keskimäärin lähes täysin samaa mieltä ovat perussuomalaisten ehdokkaat. Jokseenkin samanmielisiksi taas asettuvat kokoomuksen, keskustan, kristillisten ja Liike Nytin ehdokkaat.
Suunnilleen keskellä ovat Sdp:n ja Rkp:n ehdokkaat. Vihreiden ja vasemmistoliiton ehdokkaat taas ovat väitteen kanssa hieman eri mieltä.
Sama hajonta näkyy puoluejohtajien vastauksissa. Väitteen kanssa jokseenkin eri mieltä ovat Sdp:n Sanna Marin, vasemmistoliiton Li Andersson, vihreiden Maria Ohisalo ja Rkp:n Anna-Maja Henriksson. Jokseenkin samaa mieltä ovat Liike Nytin Harry Harkimo, kristillisten Sari Essayah, keskustan Annika Saarikko ja kokoomuksen Petteri Orpo. Täysin samaa mieltä on vain perussuomalaisten Riikka Purra.
”Paljon lasten ja nuorten pahoinvoinnista liittyy juuri rajattomuuteen ja häilyviin arvoihin ja vaatimuksiin”, Purra perustelee. ”Rajat tarkoittavat rakkautta ja auktoritatiivista kasvatusta. ”
Kuulostaa tiukalta.
”Pökkelö teoria muistuttaa oikeasta asiasta.
Jokseenkin eri mieltä on muun muassa vasemmistoliiton Li Andersson. Hän kertoo kannattavansa ”neuvolapalveluiden laajentamista teini-ikäisiin, jotta vanhemmilla olisi matalan kynnyksen palvelu tarjolla, josta hakea apua ja vertaistukea”.
Neuvola teineille? Kuulostaa hoivaavalta.
On selvää, että pökkelö teoria vie kohti stereotypioita. Silti se muistuttaa oikeasta asiasta: niin poliitikoilla kuin meillä äänestäjilläkin päätöksiin vaikuttavat syvävirtaukset, jotka eivät palaudu rationaaliseen kustannusanalyysiin.
Samat virtaukset voivat tehdä myös mielen muuttamisesta vaikeaa: uskallanko ajatella toisin, jos faktat kertovat yhtä, mutta valintani tuntuu tutun tiukalta tai tutun empaattiselta?
Demokratiassa ei ole oikeaa vastausta siihen, kannattaako ääni antaa oman edun mukaan, itsen kaltaiselle ihmiskuvalle, yhteisön hyväksi omaa etua vastaan tai jotenkin muuten.
Mutta halutessaan terapeuttista itsetuntemusta voi kasvattaa vaaliuurnillakin.
Kirjoittaja on HS:n toimituspäällikkö.