Täysi-ikää lähestyvää lastamme kiusattiin peruskoulussa vuosien ajan. Kiusaaminen teki lapsesta ahdistuneen ja kumaran hahmon. Hän valitsi selviytymiskeinokseen vetäytymisen. Hän vetäytyi ikätovereiden seurasta, koulusta ja kaikesta osallistumisesta.
Lapsemme on ollut kuukausia kotona poissa koulusta erityisjärjestelyin tuettuna, jotta koulunkäynti on jollakin tavalla edennyt. Hän on ollut yksin, koska uhkaavinta maailmassa on ollut omanikäisten lasten seura. Hän on nukkunut huonosti, koska on pelännyt aamuja. Hänellä on ollut maha sekaisin, ihottumaa kasvoissa, migreeniä, epämääräisiä kipuja. Lopulta mieliala on romahtanut ja lapseni on käpertynyt nukkumaan sikiöasennossa.
Olemme hakeneet lapsellemme vuosia apua. Olen luullut, että elän yhteiskunnassa, jossa apua on saatavilla. Se on ollut harhaluulo – minulle on valehdeltu hyvinvointiyhteiskunnasta ja hoitotakuusta.
On olemassa puhelinnumeroita, joihin voi soittaa, ja sieltä ohjataan soittamaan seuraavaan numeroon. Sieltä on ohjattu soittamaan seuraavaan paikkaan, ja lopulta olen ollut soittojeni kanssa alkupisteessä, kun vastuuta on siirretty eteenpäin.
Jos lapsi olisi ollut täysi-ikäinen, apua olisi ollut esimerkiksi matalan kynnyksen psykiatrisissa palveluissa. Kun kyseessä on alaikäinen, hoitokynnys onkin valtavan korkea – niin korkea, että sen yli pääsee ehkä aivan viimeisillä voimilla, kun elämä on enää hiuskarvan varassa.
”En jaksa enää soittaa mihinkään ja kysellä jonojen etenemisestä.
Lapsi jonotti perheneuvolan vastaanotolle noin puoli vuotta. Aiemmat hoitokontaktit ovat katkenneet, ja olemme aloittaneet kaiken alusta. Olemme käyneet yhteensä viitisen tuntia perheneuvolan sosiaalityöntekijän puheilla, mutta lapsi ei ole päässyt odottamiinsa traumatutkimuksiin eikä edes psykiatrin puheille.
En jaksa enää soittaa mihinkään ja kysellä jonojen etenemisestä. Ihana terveyskeskuslääkäri määräsi mielialalääkkeitä, jotka pelastivat nukkuvaksi simpukaksi käpertyneen lapsemme takaisin elämänpiiriin. Lapsen lääkitys on ollut meidän vanhempien varassa: pitää muistaa uusia resepti, pitää varata aika tuolle samalle terveyskeskuslääkärille, koska muualle ei pääse, pitää miettiä, auttaako annostus enää vai mitä tekisimme.
Aika kuluu, lapsi kasvaa, ja jotenkin selviämme. Me vanhemmat herätämme lapsen joka aamu kouluun, välillä hän ei peloiltaan kykene lähtemään, käytämme työaikaa lapsen asioiden järjestämiseen, olemme poissa töistä.
Miten Suomi voi jättää alaikäiset lapset oman onnensa nojaan ja selviytymään yksin?
Jaksamisen äärirajoilla
Julkaisemme kirjoituksen poikkeuksellisesti nimimerkillä.
Lukijan mielipiteet ovat HS:n lukijoiden kirjoittamia puheenvuoroja, joita HS:n toimitus valikoi ja toimittaa. Voit jättää mielipidekirjoituksen tai tutustua kirjoitusten periaatteisiin osoitteessa www.hs.fi/kirjoitamielipidekirjoitus/.