Sana ”hyve” näyttää kuuluneen suomen arkikieleen vielä 1960-luvulla. Hyvekasvatus oli muodostanut kansakouluopetuksen ytimen vuosisadan ensimmäisten neljän vuosikymmenen aikana, ja sen jäljet tuntuivat suomalaisten arjessa pitkälle sotien jälkeiseen aikaan.
Hyvepuhe alkoi kuitenkin nopeasti hiipua 1970-luvulla. Vielä peruskoulun ensimmäisessä opetussuunnitelmassa vuonna 1970 opettajia kehotettiin kasvattamaan lapset ainakin neljään keskeisimpään hyveeseen: ystävällisyyteen, auttavaisuuteen, oikeudenmukaisuuteen ja totuudellisuuteen. Seuraavissa opetussuunnitelmissa hyveistä ei enää puhuttu.
Kulttuuriset muutokset ovat hitaita, eivätkä hyveet tietenkään saman tien kadonneet, vaikkei niistä enää entiseen malliin puhuttukaan. Mutta hyveiden jäämisellä taka-alalle oli seurauksensa suomalaisessa kulttuurissa ja suomalaisten arjessa.
Tämän joutui toteamaan myös akateemikko Oiva Ketonen, joka Helsingin Sanomissa toukokuussa 1993 julkaistussa kirjoituksessaan tarkasteli suomalaisten kansalaishyveiden tilaa. ”Ei näytä kovin hyvältä. Ehkä postmoderni suomalainen häpeää, jos joku sanoo hänen kunnioittavan kansalaishyveitä”, kuului hänen arvionsa (HS 23.5.1993).
Maaliskuussa 2018 Suomi nousi ensimmäisen kerran kansainvälisen World Happiness Report -vertailun kärkeen maailman onnellisimpana maana. Siitä pitäen olemme pitäneet ykköspaikkaa hallussamme, tänä vuonna jo kuudetta kertaa peräkkäin.
Puhe maailman onnellisimmasta maasta on kirvoittanut suomalaisten keskuudessa lähinnä vinoja hymyjä ja tarjonnut hyvän aiheen stand up -koomikoille. Tulokset kuulostavat liian hyviltä ollakseen uskottavia. Yhdessä olennaisessa mielessä tämä pitää myös paikkansa.
World Happiness Reportin tutkimustyökaluissa keskeisellä sijalla on Aristoteleen hyveteoriansa perustaksi ottama eudaimonian käsite. Aristoteelisen hyveteorian mukaan hyveet ovat ominaisuuksia, jotka tekevät ihmisestä hyvän ihmisen ja hyvän yhteisön jäsenen. Näin toimiessaan ne tuottavat sekä yksilölle että ympäröivälle yhteisölle eudaimoniaa, joka perinteisesti on käännetty niin suomen kuin muissakin kielissä onnellisuudeksi.
”Hyveiden jäämisellä taka-alalle oli seurauksensa.
Onnellisuus eudaimonian käännöksenä on periaatteessa oikea, mutta aikojen kuluessa se on käynyt harhaanjohtavaksi.
Antiikin kreikkalaisten käsitys eudaimoniasta onnellisuutena oli jotakin aivan muuta kuin se, mitä nykyihminen onnellisuudella ymmärtää. Meidän ajattelussamme Aristoteleen eudaimonia vastaisi lähinnä sitä, mitä sanotaan hyväksi elämäksi.
Väite, jonka mukaan Suomi on maailman onnellisin maa, on outo. On kyseenalaista, miten yhteiskuntien onnellisuutta tai onnettomuutta voitaisiin edes mitata.
Nimestään huolimatta onnellisuusraportti ei näin teekään. Tutkimus arvioi yhteiskunnissa vallitsevan korruption puutteen, vaurauden, sosiaalisen tuen, terveyden, vapauden ja anteliaisuuden perusteella niiden kykyä tarjota kansalaisille hyvinvoinnin edellytyksiä. Näillä mittareilla suomalainen yhteiskunta arvoineen ja niihin perustuvine rakenteineen antaa ihmisille paremmat mahdollisuudet hyvään elämään kuin muut yhteiskunnat.
Ovatko World Happiness Reportin tulokset suomalaisten osalta liiankin valoisia? Aristoteleen mukaan todellisen eudaimonian saavuttaminen edellyttää kahta asiaa, luonteen hyveiden hallintaa ja siedettäviä ulkoisia olosuhteita. Olosuhteet ovat meillä muuhun maailmaan verrattuna huippuluokkaa, mutta luonteen hyveissä meillä mitä ilmeisimmin olisi parantamisen varaa. On vaikea uskoa, että hyveemme voisivat mitenkään olla teräkunnossa, kun niistä ei ole vuosikymmeniin juuri puhuttu.
Suomi on maa, jossa ihmisen on hyvä elää. Mutta miten paljon parempaa suomalaisten elämä voisi vielä olla, jos ottaisimme asiaksemme kasvattaa lapsemme hyveisiin sekä elää ja toimia niiden mukaan itsekin.
Antti Kylliäinen
Kirjoittaja on hyveistä ja arvoista väitellyt teologian tohtori.
Vieraskynät ovat asiantuntijoiden puheenvuoroja, jotka HS:n toimitus on valinnut julkaistaviksi. Vieraskynissä esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajien omia näkemyksiä, eivät HS:n kannanottoja. Kirjoitusohjeet: www.hs.fi/vieraskyna/.