Suomen jäsenyys puolustusliitto Natossa aloittaa uuden aikakauden myös Suomen tiedustelussa – ja vakoilussa. Suomi on osa maailman vahvinta liittoumaa myös mitä tiedusteluun tulee, mutta kaikki siellä ei ole niin hienoa kuin miltä näyttää.
Keiden kanssa kannattaa siis tehdä yhteistyötä, ja keiden ei? Suomessa haetaan vastausta usein menneisyydestä.
Kuuluisin suomalainen vakoilija lienee marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim. Hän oli tosin asialla Venäjän tsaarin Nikolai II:n käskystä vuosina 1906–1908.
Mannerheim ratsasti tuhansia kilometrejä Keski-Aasian läpi Kiinaan. Peitetarinansa vuoksi Mannerheim otti kansantieteilijänä komeita valokuvia, mutta hän kartoitti myös armeijalle tärkeitä teitä. Niistä hän raportoi tsaarille.
Mannerheimin seikkailut antoivat oman leimansa kymmenen vuotta myöhemmin itsenäistyneen Suomen tiedustelulle. Venäjän valta ja tsaari painettiin Suomessa unholaan, mutta Venäjä – välillä Neuvostoliitto – säilytti keskeisen asemansa siinä, mistä Suomi tarvitsi turvallisuudelleen tärkeää tietoa. Se on edelleen asian laita nykyisin.
Suomi ei enää tiedustele hevosen selästä, mutta kyllä Suomi tiedustelee. Tiedonsaanti Venäjän aikeista on vähintään yhtä tärkeää kuin aiemmin, ja nyt maailmassa on myös Kiinan muodostama valtakeskus. Tiedonsaanti molemmista on yksi syy, miksi Suomi ja Ruotsi hakivat Nato-jäsenyyttä.
Sotilasliitossa kullakin maalla on oma maineensa tiedustelussa ja vakoilussa. Niiden yhteenlaskettu paino on Naton vahvuuksia, mutta on siinä heikkouksiakin. Mukana ovat maailman johtavat tiedustelumaat, kuten Yhdysvallat, Britannia ja Ranska, mutta myös epäselvät tapaukset, kuten Unkari tai Turkki.
Arvioidessaan omaa painoarvoaan tiedustelun maailmassa suomalaiset ovat julkisuudessa joutuneet aika paljon luottamaan huhupuheeseen. Yleinen käsitys tiedotusvälineissä on ollut, että suojelupoliisi Supo ja sotilastiedustelu ovat olleet hyviä jo kauan ennen Naton jäsenyyttä. Mannerheimilla on tässä osuutensa.
Mainetta on pidetty yllä esimerkiksi kertomuksilla siitä, miten Suomi onnistui ottamaan selvää neuvostojohtaja Leonid Brežnevin terveydentilasta vuonna 1975 Ety-kokouksessa keräämällä hänen jätöksensä viemäristä. Totta tai ei, ainakin maine kasvoi.
Tieto Brežnevin sairauksista saattoi olla kysyttyä lännen tiedustelupalveluissa, ja Suomi saattoi vastaavasti saada niiltä tietoa.
”Kuuluisin suomalainen vakoilija lienee Mannerheim.
Vastaava vaihtokauppa toimii nykyisin myös länsimaiden kesken, mutta nyt Suomi joutuu selittämään hieman enemmän vanhoja tekemisiään. Supolla on esimerkiksi selvittämistä siinä, miten ja miksi sen virkamies Matti Saarelainen hankki Suomen kansallisuuden venäläiselle Gennadi Timtšenkolle vuonna 1999. Vastaus kiinnostaa arvatenkin muita tiedustelupalveluja, mutta ennen kaikkea se kiinnostaa suomalaisia. Selvityksen soisi hoituvan suhteellisen nopeasti, jotta siitä ei tule estettä käytännön yhteistyölle Naton ja EU:n kumppaneiden kanssa.
EU:n tiedusteluyhteistyöstä Suomella on jo kokemusta. Arvioita tehdään aika paljon julkaistujen kirjoitusten pohjalta. Analyyseissa kerrotaan, mitä toimittajat kirjoittavat, ja toimittajat kertovat, mitä tietävät tiedustelun raporteista.
Natossa taas on kyse puhtaammin sotilastiedustelusta. Se on salaisempaa, ja siinä Venäjän sijainti Suomen naapurissa on tärkeää.
Natossa on yli 30 jäsenmaata. Se on paljon salaisuuksien pitämiseen.
Suomi tietää jo aika paljon Naton salaisuuksista. Tietoa tarvitaan yhteisen tilannekuvan ja harjoitusten vuoksi. Vielä enemmän sitä tarvitaan, kun ja jos Suomelle tehdään erilliset puolustussuunnitelmat. Siihen yhteyteen kuuluu myös tieto ydinaseista.
Sillä välin Nato-maat kuitenkin muodostavat oman käsityksensä Suomen tiedustelusta ja tekevät yhteistyötä sen pohjalta. Kukin maa omistaa hankkimansa tiedot ja antaa luvan tiedon jatkojalostukseen. Siksi Suomelle on tärkeää, että sen tiedustelua pidetään luotettavana kumppanina Nato-maiden kesken.
Kirjoittaja on turvallisuuspolitiikkaan erikoistunut toimittaja.