Olen syntynyt vuonna 1975. Lapsuudessani ulospäin normaaleilta näyttäneiltä vanhemmiltani sain osakseni hiuksista repimistä, otsaan ja päähän naputtamista, tönimistä ja takapuolen hakkaamista. Tekemisiäni ja olemustani vähäteltiin.
Se oli fyysistä ja henkistä väkivaltaa, sen ymmärrän nyt. En halua kirjoittaa niiden olleen luunappeja, tukistamista, selkäsaunoja. Nämä ovat sanoja, joilla pehmennetään väkivallan tekotapaa ja häivytetään tekijän olleen pahoinpitelijä lastaan kohtaan.
Kun olen myöhemmin puhunut asiasta läheisteni kanssa, he ovat kuitanneet väkivaltaiset teot maan silloisena tapana, sodan vaikutusten jälkimaininkeina. Minulla tulisi olla jopa ymmärrystä vanhempiani kohtaan, koska heidät itsensä oli kasvatettu samalla tavalla.
Nuoruudessani oli vallalla kulttuuri, jossa nuoret ja vanhat miehet saivat kommentoida ulkonäköä, kopeloida ja mitätöidä. Kun tähän reagoi, oli huumorintajuton feministi. Feministi oli siihen aikaan kirosana. Tämä kaikki oli seksuaalista häirintää, fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Sen ymmärrän nyt.
Nyt mietin, onko minun todella pakko antaa anteeksi, vaikkei anteeksipyyntöä kukaan ole esittänytkään, ja ymmärtää näitä ihmisiä siksi, että he ovat oman aikansa kasvatteja. Vai onko niin, että vastaavaa kokeneet silloiset lapset ja nuoret mitätöidään nyt tässä ajassa? Pakotetaanko meidät uhrit ymmärtämään kaltoinkohtelijoitamme? Missä muissa rikoksissa toimitaan näin?
Julkaisemme kirjoituksen poikkeuksellisesti nimimerkillä.
Lukijan mielipiteet ovat HS:n lukijoiden kirjoittamia puheenvuoroja, jotka HS:n toimitus on valinnut ja toimittanut. Voit jättää mielipidekirjoituksen tai tutustua kirjoitusten periaatteisiin osoitteessa www.hs.fi/kirjoitamielipidekirjoitus/.