Johann Wolfgang von Goethe julkaisi vuonna 1774 romaanin Nuoren Wertherin kärsimykset. Siinä nuori mies pettyy rakkaudessa ja päättää itse kärsimyksensä dramaattisesti keskiyöllä ammutulla laukauksella.
Goethen romaani synnytti Euroopassa Werther-kuumeen, jonka kourissa siniseen hännystakkiin ja keltaisiin nahkahousuihin sonnustautuneet nuorukaiset kärsivät maailmantuskaa. Lopulta huhuttiin, että eri puolilta alkoi löytyä henkensä heittäneitä nuoria miehiä, jotka yhä puristivat kirjaa kädessään. Romaani kiellettiin Italiassa, Tanskassa ja Leipzigissa.
Kirja oli saranateos, joka käänsi 1700-luvun järkiperäistä valistusta 1800-luvun intohimoiseksi romantiikaksi. Kuivakkaan järjen jälkeen muotiin nousi mielikuvituksellisuus, idealisointi ja liioittelu. Suuntaus levisi myös politiikkaan kiihkeänä vallankumouksellisuutena ja kansallisaatteena.
Toisen maailmansodan jälkeen politiikkaa hallitsi tylsyyteen asti suunnitelmallinen järkiperäisyys. Tällä vuosisadalla romantiikka onkin tehnyt vahvan paluun, kun kuivakiskoinen asioiden hoito on muuttunut intohimoisiksi taisteluiksi. Erityisesti populistit, Suomessa perussuomalaiset, ovat olleet romantiikan lipunkantajia. Vaaleissa he ovat saaneet äänestäjät liikkeelle vallankumouksellisina, jotka haluavat pelastaa uhatun kansakunnan.
Tänä keväänä demarit ja kokoomus olivat tutkineet vastustajaansa. Tuloksena oli intohimoisia puheita, suuria lupauksia ja jo vähän huutoakin, kun kolme kärkijohtajaa vetivät kaikki tiukempaa linjaa kuin oman puolueensa muut ehdokkaat.
Romantiikkaa ylenkatsotaan usein turhaan. Elämä pelkän järjen nimissä on tylsää.
Intohimoilla on kuitenkin varjopuolensa. Ennen muuta romantikot vajoavat usein tunnekuohuissaan melankoliaan ja synkkyyteen.
Myös vaalikeskusteluja hallitsi goottiromantiikka. Koronaviruspandemian selättäminen ja Nato-jäsenyyden yksituumaisuus sai väistyä, ja kaikki tuntui olevan entistä huonommin.
”Elämä pelkän järjen nimissä on tylsää.
Politiikassa tunnelmat ovat synkistyneet erityisesti vuoden 2015 jälkeen. Syyrian sodan pakolaiskriisi, pandemia, Venäjän hyökkäys Ukrainaan, energiakriisi ja ilmastonmuutos eivät ole olleet iloisia asioita. Ei ehkä ole täysin sattumaa, että samaan aikaan masennus ja ahdistus ovat lisääntyneet vuodesta 2016 alkaen. Ne vievät ihmisiä sairauslomille ja työkyvyttömyyseläkkeelle ja vaivaavat erityisesti nuoria.
Pelkästään politiikkaa ei voi tietenkään yksin syyttää ihmisten pahasta olosta, mutta jotakin vaikutusta sillä voi olla.
Palaamme Wertheriin. Sosiologi David Phillips huomasi vuonna 1974, että kun New York Times julkaisi tarinoita itsemurhista, itsemurhien määrä nousi selvästi. Phillips nimesi median vaikutuksen ihmisten mieliin Werther-efektiksi. Tunteemme eivät synny vain omassa mielessämme, vaan nappaamme niitä ympäriltämme. Tunteet tarttuvat ja leviävät kuin kulkutauti.
Politiikassa tällaiset tunteet ovat kuin herkästi leviävä flunssa, joka voi pitkittyessään aiheuttaa hankalia jälkitauteja. Politiikassa tunteita nostatetaan maalaamalla uhkia ja osoittamalla vihollisia, mutta se voi myös ahdistaa ja masentaa sekä luoda toivottomuutta.
Onko mitään vaihtoehtoja? Eräässä tutkimuksessa huomattiin Papageno-efekti: itsemurhista kertova uutisointi ei lisännyt itsemurhien määrää, kun uutisissa kerrottiin, miten itsemurhia voi ehkäistä ja estää.
Ilmiölle saatiin nimi Mozartin Taikahuilu-oopperan Papagenosta, joka luopui itsemurha-aikeistaan, kun alkoi jutella murheistaan toisten kanssa.
Puhutaan siis enemmän ratkaisuista kuin ongelmista. Suomalaisten suurin uhka eivät ole toiset suomalaiset, eivätkä myöskään ne ulkomaalaiset, jotka tulevat tänne elämäänsä rakentamaan. Ennemminkin uhkana on, että ihmiset eivät jaksa tai kykene toimimaan sen enempää yksin kuin yhdessäkään.
Kirjoittaja on viestinnän professori Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.