Itkeä pärskytimme kaikki kolme, minä ja kaksi ystävääni. Esitys oli loppunut, muu yleisö poistui jo salista. Me istuimme vielä paikoillamme ja yritimme kuivata silmiämme.
Meidät oli selvästi vallannut katarsis eli puhdistuminen. Aristoteleen kehittämä termi kuvaa hyvän tragedian aiheuttamaa positiivista vaikutusta.
Vaikuttuneeseen tilaan meidät oli saattanut lahtelaisen Teatteri Vanhan Jukon ja Turun kaupunginteatterin yhteistuotanto, Juho Mantereen (s. 1987) ohjaama Tuntematon sotilas.
Mantere on vuonna 2019 Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta valmistunut ohjaaja, joka aloitti vuoden 2023 alussa Q-teatterin taiteellisena johtajana. Haastattelin häntä ennen Tuntemattoman viime marraskuista ensi-iltaa, ja puhuimme muun muassa siitä, mitä järkeä on tehdä taas yksi tulkinta Väinö Linnan vuonna 1954 ilmestyneestä romaanista.
Paljonkin järkeä. Siitä ei esityksen nähtyäni ollut epäilystäkään. Yhdessä työryhmän kanssa Mantere oli luonut teoksen, joka oli paitsi täysi merkityksistä myös välitti tuoreen näkemyksen pyhästä kansallisesta merkkiteoksesta sekä suri Ukrainassa käytävän sodan mielettömyyttä.
Linnan romaanin pasifismi nousi voimakkaasti esiin, ja neljän näyttelijän suoritukset olivat sekä voimallisia että herkkiä.
Teatteriesityksen osa-alueita voi tietenkin kuvailla ja eritellä, mutta usein tuntuu, että kokonaisuudessa on sittenkin jotakin sanoin kuvaamatonta.
”Meidät oli selvästi vallannut katarsis.
Mantereen Tuntemattomasta mieleen paloivat etenkin voimakkaat värivalot yhdistettynä Daruden Sandstormin tai Hurriganesin Roadrunnerin kaltaisiin kappaleisiin. Äkkiseltään mahdottoman kaukana jatkosodasta olevat kappaleet avasivat uusia polkuja katsoa kaikkea sodanjälkeistä kulttuuriamme.
Mantere itse vierasti teatterin sukupolvista puhumista, mutta asia palasi mieleeni Laura Mattilan (s. 1990) ohjaamassa Rikkaruoho-esityksessä Kom-teatterissa. Jörn Donnerin aviottoman lapsen Otto Gabrielssonin kirjasta dramatisoidun esityksen hienoin kohta oli, kun mykkää lapsi-Ottoa esittänyt Ella Mettänen alkoi laulaa Bonnie Tylerin kappaletta Holding Out for a Hero. Pinkit valot löivät silmille.
”Mihin kaikki hyvät miehet ovat menneet, ja missä ovat kaikki jumalat”, laulussa kysytään, ja oli päivänselvää, että sankariaan ei ollut etsimässä vain isätön Otto vaan koko kansakuntamme.
En yritä saada katarsista tähän loppuun. Mutta sen sanon, että teatteri, kuten jo muinaiset kreikkalaiset tiesivät, on kova juttu. Sekä sen, että molemmista mainituista teoksista on vielä esityksiä. Toisesta Q:ssa, toisesta Komissa.
Kirjoittaja on HS:n kulttuuritoimittaja.