Sosiaali- ja terveyspalvelujemme tuottavuus on viime vuosikymmeninä ollut kansainvälisesti vertaillen hyvällä tasolla. Terveydenhuollon kokonaiskustannukset ovat olleet luontaisia verrokkimaita pienemmät, vaikka palveluja on tuotettu kilpailukykyinen määrä. Suomen sote-palvelujen hyvä sijoitus kansainvälisessä vertailussa selittyy kohtuullisilla työvoimakustannuksilla ja rakenteellisilla kannustimilla.
Tähän asti julkisen sektorin sote-palveluissa on ollut vahva kannustin kustannusten hallintaan. Viime vuoden loppuun saakka kunnat kantoivat vastuun sekä palvelujen riittävyydestä että niiden rahoittamisesta. Aiemmassa järjestelmässä kuntapäättäjillä oli hyvät syyt etsiä parasta mahdollista tasapainoa palvelujen määrän ja laadun sekä palveluista aiheutuvan verorasituksen välillä.
Sote-uudistus katkaisi yhteyden palvelujen järjestämisen ja kustantamisen välillä: hyvinvointialueet vastaavat palveluista, mutta rahoituksesta vastaa valtio. Nykyinen järjestely kasvattaa helposti kustannuksia.
Ikääntyvän väestön palvelutarpeiden kasvaessa sosiaali- ja terveydenhuollon kasvupaineet jatkuvat. Aluevaltuustojen keskeiseksi tehtäväksi uhkaa muodostua lisärahan hankkiminen valtion kassasta omalle hyvinvointialueelle. Eduskunnassa samat puolueet ja paljolti myös samat poliitikot ovat päättämässä valtion verovarojen kohdentamisesta: suurin osa kansanedustajista kuuluu jonkin hyvinvointialueen valtuustoon.
Tämä poliittinen paine uhkaa jyrätä sote-lakeihin kirjatut jarrut, joiden on tarkoitus hillitä kustannusten nousua. Sote-uudistusta valmisteltaessa on ajateltu, että sosiaali- ja terveysministeriön sisällöllinen ohjaus ja valtiovarainministeriön valvoma kustannuskuri hillitsevät kustannusten kasvua.
”Nykyinen järjestely kasvattaa helposti kustannuksia.
Sosiaali- ja terveysministeriön työkalujen riittävyyttä jättimäisten hyvinvointialueiden ohjaamisessa on syystäkin epäilty. Ministeriön ehkä voimakkain ohjausväline on mahdollisuus puuttua hyvinvointialueen investointisuunnitelmaan, mutta kuinka hyvin se toimii jo tähän mennessä tehtyjen jätti-investointien jälkeen? Hyvinvointialueiden pelotteeksi on laadittu selvitysmenettely, jossa pitkittyneen budjettivajeen alue voitaisiin lakkauttaa ja yhdistää naapurialueeseen. Ainakin suurten alueiden osalta pelotevaikutus on mitätön.
Kokonaisvastuun palauttaminen yhdelle toimijalle olisi yksinkertaista. Jos hyvinvointialueiden palvelujen rahoittamiseen käytettäisiin nykyistä pienemmän valtion rahoituksen ohella maakuntaveron tuottoa, syntyisi vahva kannustin pitää hyvinvointialueen talous tasapainossa. Kun valtionrahoitus määräytyisi edelleen laskennallisesti, kaikki aluevaltuustojen päätökset vaikuttaisivat täysimääräisesti kannettavan maakuntaveron suuruuteen. Aluepäättäjiltä ei enää odotettaisi lisärahan haalimista valtion kassasta, vaan säällisen tasapainon luomista palvelujen ja kustannusten välille.
Maakuntaveroa on vastustettu muun muassa alueiden erilaisiin tilanteisiin, verojärjestelmän monimutkaistumiseen, työn verotuksen kiristymiseen tai kokonaisveroasteen nousun uhkaan vedoten. Alueiden kantokyvyn tasaaminen hoituisi kuitenkin entiseen tapaan valtion rahoitusosuuden puitteissa. Verotuksessa voitaisiin helposti teknisesti erottaa oma osuus maakunnille. Työn verotukseen kohdistuva paine voitaisiin kompensoida pienentämällä tuloveron määrää valtionverotuksessa.
Uuden veron puolestapuhujaksi ryhtyminen ei ole poliitikolle kiitollinen tehtävä. Vaihtoehto on kuitenkin aivan liian kallis.
Sosiaali- ja terveydenhuolto käyttää yli 20 miljardia euroa julkisia varoja – yli kaksi kertaa Suomen F-35-hävittäjähankinnan kokonaishinnan verran – joka vuosi. Maakuntaveroa tarvitaan kustannusten kasvuvauhdin hillitsemiseen, ei vain palvelujen vaan koko kansantalouden kestävyyden takia.
Kirjoittaja on Tampereen yliopiston tutkijakollegiumin johtaja.
Vieraskynät ovat asiantuntijoiden puheenvuoroja, jotka HS:n toimitus on valinnut julkaistaviksi. Vieraskynissä esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajien omia näkemyksiä, eivät HS:n kannanottoja. Kirjoitusohjeet: www.hs.fi/vieraskyna/.