Maassamme on 622 sankarihautausmaata, joiden sankarihaudoissa lepää yli 93 000 entistä taistelijaa. Kaatuneitten muistopäivä muistuttaa meitä oman maamme puolustamisen hinnasta.
Ukrainan sota on tuonut taas nähtäväksemme sodan julmuuden, hävityksen, pelon, kuoleman ja evakkouden. Ja puolustustahdon. Kovimpia kokemuksia kantavat vielä mielessään veteraanit, sotaorvot ja evakot. Nämä aikalaiset ovat vähissä. Karjalasta tulleet muistavat evakkomatkojen pelon ja sopeutumisen hankaluudet uusilla asuinsijoilla. Veteraanit saivat selvitä omin voimin kaikesta, mitä olivat saaneet kokea. Asian ymmärrys ja maanpuolustajien arvon palautus tulivat vasta viitisenkymmentä vuotta myöhemmin, Neuvostoliiton hajottua. Sotaorvot jäivät yksin, neuvottomaksi jääneiden nuorten äitien hoiviin. Äidit hakivat toisistaan vertaistukea, lapset eivät siihen pystyneet.
Tämä kaikki on nyt todellisuutta omassa arjessamme ja koko Euroopassa. Joukossamme on ukrainalaisia, uusia evakoita, joista useimmat kaipaavat kotiin niin pian kuin mahdollista, vaikka tyhjästä olisi taas aloitettava. Kouluissamme ja päiväkodeissamme on ukrainalaisia lapsia, joiden perheenjäsen on rintamalla. He ikävöivät isiään ja pelkäävät joka päivä isänsä hengen ja perheensä selviämisen puolesta. Kun ilmoitus isän kaatumisesta tulee, he ovat uusia sotaorpoja.
Kaatuneitten muistopäivänä ukrainalaiset voivat nähdä, että sankarihautojen marmorilaattarivien äärellä järjestetyt tilaisuudet ovat kertoneet yli 80 vuoden ajan kiitoksesta ja kunnioituksesta, mitä aseveljet, omaiset, armeija ja kirkko ovat osoittaneet niitä taistelijoita kohtaan, jotka eivät palanneet rintamalta elävinä.
Ensimmäinen kaatuneitten muistopäivä vietettiinkin Mannerheimin käskystä vuonna 1940 Puolustusvoimien tilaisuutena. Seuraavaksi järjestämisestä vastasi Suomen Aseveljien liitto ja Sotainvalidien Veljesliitto. Se oli aseveljien kiitos taistelukumppaneille.
”Kaatuneitten muistopäivä on sotaorvoille isien kaipauspäivä.
Neuvostoliitto kielsi Aseveliliiton ja se lakkautettiin. Kaatuneitten muistopäivä on edelleen kiitos kuolleena kotiin palanneille taistelijoille, mutta sotaorvoille se on isien kaipauspäivä. Vaikka isän menetyksen kokeneitten keski-ikä on jo 83 vuotta, orpouden muistot ja kaipaus eivät vanhene. Tämä juhlapäivä olisi sopiva tilaisuus myös maassamme oleville ukrainalaisille kohdata toisiaan ja saada vertaistukea. Suomen sotaorvoilla ei sitä mahdollisuutta ollut. Edes samalla luokalla olleet koululaiset eivät tienneet toistensa sotaorpoudesta. Siitä oltiin hiljaa, monesta syystä. Ja ollaan vieläkin, ehkäpä muista syistä. Maamme sotaorvothan ovat löytäneet toisensa ja vertaistukensa vasta noin 20 vuotta sitten.
Sankarihautojen laatat kertovat oman seudun nuorten miesten taisteluista ja sodan uhreista. Laattojen karua kertomaa on hyvä käydä lukemassa, oman seudun historian oppituntina. Taas elämme tuota historiaa, ukrainalaisten myötä.
Pirjo Koskenrouta
sotaorpo, Uusikaupunki
Lukijan mielipiteet ovat HS:n lukijoiden kirjoittamia puheenvuoroja, jotka HS:n toimitus on valinnut ja toimittanut. Voit jättää mielipidekirjoituksen tai tutustua kirjoitusten periaatteisiin osoitteessa www.hs.fi/kirjoitamielipidekirjoitus/.