”Nyt sinun on unohdettava vaalilupaukset.” Näin Suomen Pankin pääjohtaja Rolf Kullberg neuvoi ystäväänsä Harri Holkeria (kok), kun presidentti Mauno Koivisto oli nimittänyt tämän hallituksen muodostajaksi keväällä 1987.
Kunnian miehenä Holkeri ei kuitenkaan voinut neuvoa noudattaa, ja näin hänen hallituksensa ajautui katastrofiin. Demokratian kannalta pulmallinen opetus on, että vaalilupauksista ei aina tule pitää kiinni.
Petteri Orpon (kok) hallitukseen osallistumisen kynnyskysymyksenä on toistuvasti korostettu julkisen talouden sopeuttamista eli alijäämän supistamista tällä vaalikaudella kuudella miljardilla eurolla ja ensi kaudella kolmella miljardilla eurolla. Tavoite on velkaantumisen taittamisen näkökulmasta perusteltu. On kuitenkin useita syitä, miksi sitä ei pidä tulkita kirjaimellisesti.
Ensinnäkin on väistämättä hyväksyttävä Ukrainan auttamisen kaltaisia menopaineita. Toiseksi menoja tulee lisätä esimerkiksi koulutukseen ja mielenterveyspalvelujen saatavuuden parantamiseen. Panostukset tukevat talouskasvua, joskin vasta pitkien viipeiden jälkeen. Kolmanneksi on asetettu haasteellinen rajoite, jonka mukaan veroaste ei saa nousta. Kuten budjettipäällikkö Mika Niemelä toteaa (HS 19.4.), säästötavoite vaatii tällöin leikkauksia sekä sosiaali- ja terveysmenoihin että koulutukseen, muuten ”se yhtälö on käytännössä mahdoton”.
Kokoomuksesta on korostettu, että sopeutuminen voi tapahtua myös työllisyyttä nostavilla uudistuksilla ja kasvua tukevilla rakennemuutoksilla. Työvoimapula puoltaa työvoiman tarjontaa lisääviä uudistuksia. Silti on vaikea tunnistaa reformeja, jotka työllisyyttä kohentamalla vahvistaisivat julkista taloutta miljardimäärin. Työttömyysturvan leikkaaminen ei siihen riitä, ja muiden työmarkkinareformien vaikutukset ovat iso kysymysmerkki.
Uudistuksilla ja panostuksilla voidaan tehostaa julkisen ja yksityisen sektorin tuottavuutta ja siten talouskasvua, mutta vaikutukset toteutuvat hitaasti. Panostukset ja rakennemuutokset ovat pitkällä aikavälillä jopa ratkaisevia, mutta yhden vaalikauden aikana niiden merkitys jää vähäiseksi.
Paljon riippuu epävarmasta suhdannekehityksestä. Vahvan kasvun oloissa merkittävään sopeutukseen on paljon parempia mahdollisuuksia kuin tilanteessa, jossa talous jo kärsii merkittävästi kohonneista koroista ja kotitalouksien ostovoiman heikentymisestä.
”Paljon riippuu epävarmasta suhdannekehityksestä.
Tekeillä oleva hallitus saattaa ampua itseään jalkaan rajoittamalla talouden kaipaamaa työperäistä maahanmuuttoa, jota päinvastoin tulisi edistää. Ilmastopolitiikan tavoitteista lipsuminen olisi sekin virhe, sillä Antti Herlinin sanoin (HS 15.4.) on parempi olla ”enemmän kuskin penkillä kuin pelkääjän paikalla”. Vihreä siirtymä on Suomen elinkeinoelämälle merkittävä mahdollisuus. Arvokysymykset jakavat hallitusta muodostavia puolueita pahasti.
Suomi ei tätä nykyä kärsi itseään ruokkivasta velkakierteestä, sillä valtiolainojen reaalikorko on negatiivinen, ja Kansainvälinen valuuttarahasto IMF arvioi sen pysyvän matalana myös jatkossa. Ongelmana ovat väestön ikääntymisen aiheuttamat menolisäykset, joista osa olisi luontevaa rahoittaa verotuksella. Moraalisesti pulmallista ja taloudellisesti turmiollista on, jos korjausta haetaan lasten tulevaisuutta murentavista menoleikkauksista.
Äkkisopeutuksen sijaan voisi toivoa Ruotsin kaltaista parlamentaarista sopimusta siitä, että jokainen hallitus vuorollaan myötävaikuttaa julkisen velkaantumisen taittamiseen. Tämä antaisi politiikalle aikaa ja uskottavuutta.
Seuraavan hallituksen linja vaikuttaa olennaisesti siihen, ohjautuuko Suomi kestävän sopeutuksen tielle tai näivettymisen kierteeseen.
On todennäköistä ja myös toivottavaa, että kokoomus tulkitsee vaalilupaustaan ja asettamaansa kynnyskysymystä luovasti.
Kirjoittaja on pitkän linjan talousvaikuttaja.