Euroviisut oli mahtava sankaritarina, jossa voittaja ei olekaan se, joka kruunataan, vaan se, joka näennäisesti häviää. Häviäjä on taistellut ja taistelullaan voimaannuttanut niitä, jotka arkana kyhjöttävät ja pelkäävät maailmaa ja omia varjojaan.
Se, että tässä kilpailussa ovat lopulta silmätysten kaksi kompleksisessa suhteessa elänyttä ja Nato-prosessin myötä uudella tavalla toisensa löytänyttä kumppania, on tietenkin tarinassa aivan oma lukunsa. Se kutkuttaa meidän kansallistuntoamme ja perusteettoman huonoa itsetuntoamme. On muutakin.
Loreen ja Tattoo ovat täydellisiä. Loreen on tinkimättömällä työllä hiottu luomus, eteerinen ja etäinen hahmo, jota voimme kaukaa ihailla. Tattoo on osoitus ruotsalaisten pitelemättömästä taidosta tehdä ja tuottaa popmusiikkia. Se on kuitenkin sisällöllisesti vain yksi rakkauslaulu niiden päättymättömässä sarjassa. Siinä voihkitaan ainoaksi oikeaksi kuvitellun rakkauden perään ja odotellaan tähtien oikeaa asentoa, jotta se voisi toteutua. Se toimii kuin riepu pienelle lapselle. Sen kanssa voi käpertyä sikiöasentoon peukalo suussa ja sukeltaa harhoihin haaveilemaan, kun haluaa paeta rankkaa ja ankeaa arkea tai puuttuu rohkeutta. Se tarjoaa eskapismin, mutta ei vie parempaan.
Pintapuolisesti katsahdettuna Cha cha cha on ryyppyhoilotus, jota voi huutolaulaa kännissä ja tanssia pöydällä. On se sitäkin. Mutta se on myös mahtava voimabiisi itsessään. Käärijä – Jere Pöyhönen Vantaalta – tekee siitä vielä erityisen väkevän.
Käärijä ei ole täydellinen kuten Loreen. Hän on aito ja todellinen, inhimillinen ihminen. Hänellä on arpia eikä hän yritä peitellä niitä. Laulussa kerrotaan, miten rankkaa elämä on. Liian usein se vaatii, että on kovetettava ulkokuori, jotta pystyy suorittamaan kaiken. Hän kaipaa sitä, että saisi murrettua kuoren, olla totta ja tuntea aidosti. Hän on sidottu ja kaipaa vapautta. Käärijä on hassu. Mekin olemme. Elämä on tragikoomista.
”Vapauden, todellisen itsensä löytämisen ja aitojen tunteiden kaipaus on valtava.
Euroviisujen lavalla Käärijä kurkistelee raakalaudasta tehdyn laatikon raoista arkana ja pelokkaana, kunnes alkaa ponnistella sieltä pois. Hän nousee laatikon päälle, jähmettyy ja valtava varjo lankeaa vierelle. Näin juuri saatetaan katsella elämää ulkopuolisena ja pelokkaana. Jos uskaltautuu ulos, menneisyyden valtava varjo voi jäädyttää paikoilleen. On häpeää ja epäuskoa omiin kykyihin ja mahdollisuuksiin.
Vapauden, todellisen itsensä löytämisen ja aitojen tunteiden kaipaus on valtava. Cha cha cha -kappaleessa se näennäisesti löydetään huuruisesta humalasta. Jere Pöyhösen tarinassa se löydetään rohkeudesta ja taistelutahdosta, jota löytyy vaikeuksista huolimatta. Taistelussa ollaan totta säröineen päivineen ja mennään eteenpäin. Sellaiseen tarinaan tunnetaan tahtoa liittyä. Parhaimmillaan siitä saadaan voimaa muuttua ja muuttaa. Suurin taistelu käydään itsensä kanssa, kun täytyy voittaa pelkonsa.
Nyt lähden tanssimaan, niinku cha cha cha, enkä pelkääkään tätä maailmaa.
Teija Kähkönen
Oulu
Lukijan mielipiteet ovat HS:n lukijoiden kirjoittamia puheenvuoroja, joita HS:n toimitus valikoi ja toimittaa. Voit jättää mielipidekirjoituksen tai tutustua kirjoitusten periaatteisiin osoitteessa www.hs.fi/kirjoitamielipidekirjoitus/.