Vuonna 2009 Euroviisuihin palautettu tuomariäänestys on puutteistaan huolimatta tehnyt kilpailulle hyvää. Myös pienet, ”ei-äänestettävät” viisumaat voivat pärjätä kilpailussa, kun kyse ei ole pelkästään siitä, minkä maan kansalaisia asuu eniten toisissa viisumaissa (Albania ja Puola), millä mailla on eniten samanhenkisiä naapurimaita (Skandinavia, Balkan ja Baltia), tai minkä maan musiikkikulttuuria pidetään yleisesti suuressa arvossa (Italia).
Tämän vuoden viisuissa Suomen tuomaristo antoi pisteitä esityksille, jotka se katsoi olevan parhaita. Ruotsi ei saanut 12 pistettä siksi, että se on Ruotsi, vaan siksi, että se oli tuomariston mielestä esityksistä kiistattomasti paras. Suomen juryn toiminta on kuin oppikirjaesimerkki siitä, miten tuomaristojen kuuluukin toimia. Valitettavasti näin ei aina ole: myös tuomaristoja on usein syytetty naapurimaiden suosimisesta ja vilppiäkin on esiintynyt.
Pääosin vuosina 1998–2008 käytössä ollut pelkkä puhelinäänestys oli monille maille epäreilu, ja siksi siitä luovuttiin. Nykyinen systeemi tasapainottaa maiden demografiasta ja maantieteestä johtuvia eroja, mutta myös kannustaa tekemään liiaksikin hiottua jälkeä, mikä onkin tuomariäänestyksen heikkous. Kuitenkin suurimman osan kilpailun historiasta, vuosina 1956–1997, valta on ollut käytännössä kokonaan tuomaristoilla, ja tässäkin mallissa oli varmasti omat vahvuutensa ja ilmeiset heikkoutensa.
Euroviisujen äänestyskäytännöistä saa ja pitää käydä keskustelua. Nykyinen malli ei varmastikaan ole paras, mutta tuntuu kuitenkin tasapainottavan kahden ääripään heikkouksia ja säilyttää kutkuttavan jännityksen loppuun asti. Suomi ei ehkä voittanut kilpailua, mutta se voitti Euroopan sydämet – iloitkaamme siis siitä!
Mikael Nurminen
viisufani, Helsinki
Lukijan mielipiteet ovat HS:n lukijoiden kirjoittamia puheenvuoroja, joita HS:n toimitus valikoi ja toimittaa. Voit jättää mielipidekirjoituksen tai tutustua kirjoitusten periaatteisiin osoitteessa www.hs.fi/kirjoitamielipidekirjoitus/.
