Suomi on jo nyt asemassa, jota harva vanhempi kansalainen kuvitteli koskaan näkevänsä. Ensin Suomesta tuli Euroopan unionin jäsen vuonna 1995. Sitten oli Nato-jäsenyyden vuoro tämän vuoden huhtikuussa.
Suomelle molemmissa ratkaisuissa oli kyse siitä, että pääsimme eroon Neuvostoliiton ja sittemmin Venäjän ahdistavasta varjosta. Vasta Nato-jäsenyyden kohdalla Venäjä tunnustettiin Suomessa yleisesti syyksi siihen, mitä oli tapahtunut kylmän sodan jälkeen. Niin kauan se kesti.
Venäjällä Vladimir Putinin ympärilleen keräämä joukko on edelleen varma siitä, että suomalaiset elävät Venäjän pelossa ja palaavat vielä Kremlin määräämään ruotuun. He ovat väärässä.
Ehkä sen pitäisi olla Venäjän johdolle selvää, ja monet tavalliset venäläiset ovat asian jo ymmärtäneet. Moskovaa viedään aivan eri suuntaan kuin Suomen kaltaisia demokratioita.
Onneksi Suomella on tästä eteenpäin hyviä kumppaneita. Tie ei ole helppo, ja kumppaneita tarvitaan. Pitää olla yhteinen käsitys siitä, minne ollaan menossa, ja Pohjolassa sellainen on. Mutta maailman parhaillakin demokratioilla on edessä vaikeuksia.
Jo vuonna 1992 amerikkalainen politologi Francis Fukuyama päätteli, että kommunismin romahtamisen myötä ”historia oli päättynyt”, ja siltä vähän aikaa näytti. Se oli kuitenkin väärä päätelmä silloin, ja se olisi yhtä väärä nyt.
Nyt on vähemmän niitä, jotka uskovat historian saavuttaneen jonkinlaisen lakipisteen, ja enemmän niitä, jotka pelkäävät seuraavaa kansainvälistä mullistusta. Onneksi on tarpeeksi niitä, jotka katsovat tulevaisuutta toiveikkaasti.
Tulevaisuutta on tunnetusti vaikea hahmottaa, kuten 30 viime vuotta osoittavat. Jotkin asiat ovat kuitenkin ilmeisiä. Suomi voi nyt osallistua ympäristönsä muokkaamiseen eri tavalla kuin ennen. Siitä saatiin näyttöä äskettäin.
Toukokuun alussa pohjoismaiset pääministerit seisoivat Suomen presidentin Sauli Niinistön rinnalla Helsingissä ja vakuuttivat tukeaan Ukrainalle. Presidentti Volodymyr Zelenskyi sai Helsingissä yksimielistä tukea Pohjoismailta, eikä tuki rajoitu korulauseisiin. Viisi Pohjoismaata ovat kaikki Naton jäseniä, kunhan Turkki ja Unkari lopettavat Ruotsin jäsenyyden estämisen.
”Parhaillakin demokratioilla on edessä vaikeuksia.
Kyse on maailmassa ainutlaatuisesta maaryhmästä. Pohjoismaiden yhteistyötä rajoitti pitkään Suomen varovaisuus Neuvostoliiton rinnalla – ja muiden Pohjoismaiden huomaavaisuus Suomea kohtaan. Nyt niin ei enää ole, mutta pohjoismainen yhteistyö on jäänyt taustalle muun läntisen toiminnan rinnalla.
Kun Euroopan unioniin ja Natoon integroitunut Suomi harkitsee seuraavia ulkopoliittisia siirtojaan, se on hyvässä seurassa. Samaa harkintaa käydään myös muissa Pohjolan pääkaupungeissa.
EU ja Nato ovat kovia toimijoita, eivätkä vähiten Ukrainan puolustamisessa, mutta Pohjoismaiden kiinnostus yltää laajemmalle. Tärkeimpiä pelastettavia kohteita on Yhdistyneet kansakunnat eli YK. Voisi sanoa, että YK:n kautta pelastettavana on maailma.
YK:ssa arki sujuu tapellen. Ukrainan sota heijastuu sinnekin, ja Venäjällä on YK:n turvallisuusneuvostossa veto-oikeus, kuten myös Kiinalla. Se tarkoittaa, että Venäjä ja Kiina pystyvät estämään turvallisuusneuvoston päätökset – kuten pystyvät myös Yhdysvallat, Britannia ja Ranska.
Siitä huolimatta turvallisuusneuvoston vaihtuva jäsenyys on paras paikka pienelle maalle olla mukana maailmanpolitiikassa. Siksi Pohjoismaat ovat vuorollaan sinne ehdolla. Suomi on ehdokkaana vuosille 2029–2030.
Suomen ja Pohjolan kannattaa tehdä kaikkensa, jotta vuoro turvallisuusneuvostossa toteutuisi. Se edellyttää hyvin aktiivista kansainvälistä asennetta. Olisi hyvä, jos myös perussuomalaiset ja heidän kumppaninsa muissa Pohjoismaissa ymmärtäisivät sen.
Kirjoittaja on turvallisuuspolitiikkaan erikoistunut toimittaja.