Tässä yhtenä aamuna kuulin radiosta, että Suomessa nähtiin vuoden 1975 Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen Etykin olleen ”niin suuri voitto, että Urho Kekkonen piti valita uudestaan presidentiksi häpeällisellä poikkeuslailla.”
Nyt ei osunut kohdalleen. Poikkeuslaki säädettiin jo kaksi ja puoli vuotta aiemmin, tammikuussa 1973, eikä se liittynyt Etykiin, jota vasta tunnusteltiin. Lain taustalla olivat Kekkosen turvonnut vallantäyteys ja elinkeinoelämän tarve saada voimaan vapaakauppasopimus EEC:n kanssa niin, että idänsuhteet ja -kauppa saattoivat jatkua häiriöittä.
Pikkuvirhe toki, näitä sattuu, väliäkö tällä? Poimin tämän, koska sekä Kekkosen että hänen seuraajansa Mauno Koiviston arvostelu on saanut uutta virtaa Ukrainan sodan ja Nato-jäsenyytemme ilmapiirissä. Monesti riittää, että lyödään suomettumisen leima päälle.
Kummeksutaan, kuinka entiset presidentit eivät älynneet toimia ikään kuin nykyisen tilanteen ehdoin. Kontrafaktuaalinen historia on muotia, mutta tähän kaipaisi konkretiaa. Mitä olisi pitänyt tehdä toisin, miten ja milloin?
Useimmiten kutakin aikaa on paras tarkastella omana itsenään, ei jälkiviisauden valossa eikä varjossa. ”Jokainen aikakausi on suorassa yhteydessä Jumalaan (unmittelbar zu Gott)”, niin kuin asian muotoili yksi historian isä, Leopold von Ranke.
Toki Kekkosta tai Koivistoa saa ja on syytäkin arvostella, mutta on hyvä silti pysyä faktojen pohjalla, vertailla eri tietoja ja ottaa huomioon, että läntistä tiedustelun aineistoa on niukasti saatavilla.
Kekkosesta on ”kolmelta kirjaimelta” tihkunut negatiivisia otteita, ja makasiineissa on epäilemättä lisää. Kun V. J. Sukselainen syrjäytettiin keväällä 1964 maalaisliiton johdosta Pravdan rankan arvostelun jälkeen, täällä todisteltiin pontevasti, ettei kirjoitusta tietenkään tilattu, kyllä Moskova itse päättää. Sitten vuonna 2016 julkaistiin Leonid Brežnevin päiväkirja ja siinä neljä sanaa: ”Kekonen – pyytää kaatamaan Sukselaisen.”
”Mitä olisi pitänyt tehdä toisin?
Ollaan vielä kaukana siitä, että Venäjän federaatio luhistuisi Ukrainan sodassa. Jos niin käy ja vaikkapa KGB:n salasähkeet Helsingistä retkahtavat julki, muutamalle täällä koittaa kauhun aika. Silti nekin paperit pitäisi lukea ja punnita pää kylmänä.
Koivistolta tuskin löytyy vastaavia juonitteluja, mutta hänen kohdallaan iso kysymys kuuluu, missä määrin tiivis yhteys Mihail Gorbatšoviin totutti katsomaan asioita naapurin johdon silmin. Se näkyi Baltian-politiikassa, johon tosin vaikutti myös fiksumpi George Bush.
Kekkosella tällaista näkyi etenkin 1960-luvun alussa. Sauli Niinistön raju, aidon oloinen pettymys voi kieliä siitä, ettei ilmiö ollut aivan vieras hänellekään. Hän teki parhaansa, mutta hyökkäyssota oli liikaa.
Koiviston ulkopolitiikka on kiinnostanut useaa nuorempaa tutkijaa (Juha-Matti Ritvasta, Marjo Uutelaa ja Mari Luukkosta, nyt Juho Ovaskaa). Se on tervettä. Heidän ei tarvitse maksella kaunoja ja kalavelkoja sen paremmin kuin puolustellakaan.
Soveltuvatko sellaiset käsitteet kuin moraali, kunnia tai häpeä muitta mutkitta kylmään sotaan tai edes suomettumiseen? Oletko sinä tai minä tai joku muu tuomitsija ilman muuta parempi ihminen kuin Mauno Koivisto?
Suomen hallitus taipui elokuussa 1945 esittämään lakia, jonka nojalla jatkosodan johtajat voitiin tuomita sotaan syyllisiksi. Pääministeri J. K. Paasikiven mieleen muistui tapaus Rooman valtakunnan varhaishistoriasta. Legioona oli jäänyt saarroksiin, mutta naapurikansa samnilaiset lupasi päästää sen, kunhan se suostuisi häpeään, marssimaan ikeen alta niskat kyyryssä. Roomalaiset suostuivat, elpyivät ja löivät viimein naapurinsa.
Machiavelli puolusti ratkaisua. Isänmaata täytyy puolustaa kaikin keinoin, joko kunnialla tai häpeällä, sama se kuinka, kunhan sitä puolustetaan hyvin. O con gloria o con ignonimia, Paasikivi siteerasi, vaikkei italiaa osannutkaan.
Kirjoittaja on poliittisen historian emeritusprofessori Helsingin yliopistossa.