Muistot

Ilkka Malmberg 1954-2016

Toimittaja

Elokuu on päättymässä. On sellainen loppukesän lämmin ilta, jolloin me suomalaiset ajattelemme, että tähän hetkeen on tartuttava, sillä syksy voi alkaa huomenna.

Puhelin piippaa. Se on Ilkka.

Voidaanko tavata, mielellään vielä tänään? Tärkeä asia, hän kirjoittaa tekstiviestissä.

Ilkalla on ollut hieno kesäloma. Hän on viettänyt aikaa rakkaan perheensä kanssa ja käynyt tärkeissä paikoissaan: Lahdessa, Sulkavalla, Trunsön saarella Paraisilla, Posiolla. Hän on tietenkin tehnyt lomallaan myös töitä. Uusi kirja kertoo kaikesta kiinnostavasta, mitä maailmassa tapahtui vuonna 1917, ja se on vielä kesken. Pari viikkoa aikaisemmin hän on juossut suunnistuskilpailun ja ilahtunut siitä, kuinka hyvin juoksu kulkee.
MAINOS (TEKSTI JATKUU ALLA)
MAINOS PÄÄTTYY

Ilkka istuu odottamassa puiston penkillä. Tuttu ystävä, oudon näköisenä. Hän katsoo varovasti silmiin.

”Mulla on haimasyöpä”, Ilkka sanoo. ”Mä kuolen.”

Toimittaja Ilkka Malmberg oli Helsingin Sanomien ja koko Suomen tunnetuimpia toimittajia. Hän oli lukijoidensa ja kollegoidensa rakastama ja arvostama.

Monelle meistä hän oli esikuva sekä toimittajana että ihmisenä – aina iloinen, kiinnostunut ja valmis auttamaan.

Malmbergin elämäntyö on tunnustettu ja palkittu. Hän on saanut Bonnierin suuren journalistipalkinnon, Valtion tiedonjulkistamispalkinnon ja Suomen kulttuurirahaston suurpalkinnon.

Hän työskenteli toimittajana ja esimiehenä Helsingin Sanomien eri osastoilla vuodesta 1983.

Hän oli toimittaja 24/7, mutta itse hän olisi käyttänyt tällaista ilmaisua vain hyvin parodisesti. Hänen mielestään toimittaja oli aina töissä. Ellei toimittaja kirjoita, mieti tai lue niin hänen on pidettävä kuitenkin silmänsä ja korvansa auki. Mikä tahansa saattoi olla tärkeää.

Sivistys ja valtava tietomäärä auttoi työssä. Kun Malmberg ryhtyi uuteen juttuhankkeeseen, hän oli heti aloittaessaan jo pitkällä.

Yhteensä yli 20 vuoden ajan hänen toimituksensa ja lehtensä oli Kuukausi­liite. Hänet tunnettiin suurten reportaasien kirjoittajana, mutta hän hallitsi muutkin tyylilajit ja lajityypit. Hän oli tuottelias ja kekseliäs taituri myös kaikkein lyhimpien kirjoitusten kirjoittajana.

Eilen ilmestyneessä joulukuun Kuukausiliitteessä on vielä siinäkin kaksi pientä Malmbergin kirjoitusta, jotka hän halusi kirjoittaa sairasvuoteeltaan. Hän olisi kirjoittanut niitä lisää mutta sanoi, että muidenkin jutuille täytyy jäädä tilaa. Intoa ja ideoita olisi kyllä riittänyt.

Ilkka Malmberg syntyi Turussa 14. maaliskuuta 1954. Hän kasvoi monessa osoitteessa ja monessa kaupungissa. Hän oli yksinhuoltajaäidin ainoa lapsi, eikä kotona ollut puhelinta tai kirjahyllyä. Postiluukusta ei tullut lehteä.

Mutta pienestä pitäen hänellä oli halu tietää ja kyky muistaa.

Lahjakkaalla lapsella oli erikoiset piirteensä. Jo aivan nuorena hän kiinnostui maantiedosta. Hän luki kirjoja, ja aina kun hän sai tietää uudesta maailmankolkasta, hän liitti sen mielessään johonkin hänelle tuttuun paikkaan.

Niinpä Betlehem oli äidin serkun omakotitalossa Lahden lähellä. Impivaara oli eräässä autotallissa Vantaan Koivukylässä. Ja talo Sibeliuksenkadulla Taka-Töölössä oli Nepal.

Kun Malmbergille aikuisena mainitsi minkä tahansa paikan, josta hän oli lapsena kuullut, hän saattoi heti sanoa, missä se hänen lapsuutensa mielikuvitusleikissä oli sijainnut.

Missä oli kaislikko, josta Mooses-lapsi löytyi hylättynä? Salossa, Tuomarinkujalla, siinä kohdassa, missä silloin 1950-luvun lopussa oli korkeushyppytelineet.

Ilkka Malmbergista tuli sukunsa ensimmäinen ylioppilas. Hän kirjoitti kuusi laudaturia, pääsi valtiotieteelliseen tiedekuntaan ja lähti heti ulkomaille. Maailmaa ei silloin yhdistänyt internet vaan interrail.

Hän vietti vuoden Pariisissa ja kaksi talvea Kreikan saaristossa. Hän teki pitkät reissut Pohjois-Afrikkaan ja Etelä-Amerikkaan. Ne olivat köyhiä, yksinäisiä ja opettavaisia matkoja.

Kaikki muuttui, kun Malmberg pääsi Sanoma Oy:n toimittajakouluun. Elämälle tuli suunta, ja unelmasta tuli totta. Ilkka Malmbergista tuli toimittaja.

Helsingin Sanomien toimituksessa hän herätti ehkä ensimmäisen kerran huo­miota silloin, kun hän aloittelevana toimittajana kokosi lehden menopalstaa ja laati eri tapahtumatiedoille otsikot. Ne olivat aivan asiallisia mutta kuitenkin samaan aikaan taidokkaita haikuja.

Toimituksessa Malmberg tutustui Markus Jokelaan, joka suunnitteli ammatinvaihtoa toimittajasta valokuvaajaksi. Malmberg ja Jokela ryhtyivät haaveilemaan suurista kuvareportaaseista, joiden ilmestymispaikka olisi ilmeinen: vasta perustettu Helsingin Sanomien Kuukausiliite.

He saivat luvan yrittää, kunhan tekisivät matkan ja jutun omalla ajallaan ja kustannuksellaan. Malmberg ja Jokela viettivät sitten kolmen viikkoa kesälomastaan Mexico Cityssä. Reportaasi julkaistiin syyskuussa 1987. Ei se kovin hyvä ole, Malmberg sanoi usein.

Vähitellen heistä tuli suomalaisen journalismin legendaarinen työpari. Teksti Ilkka Malmberg, kuvat Markus Jokela. He ovat julkaisseet Kuukausiliitteessä yhdessä 48 laajaa kirjoitusta.

Viimeiseksi jäi viime huhtikuussa ilmestynyt reportaasi, joka kertoi halpakaupoista. Otsikko oli Kansan liike. ”Aina toistellaan, että ’köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa’. Tuskin on ylimielisempää sanontaa. Ikään kuin köyhällä olisi vaihtoehtoja”, Malmberg aloitti juttunsa.

Malmbergista kehittyi lukijoiden suosikki. Vaikka hän oli kiinnostunut milloin mistäkin, hänen kirjoituksensa alkoivat muodostaa sarjoja ja ryhmiä.

Tärkein aihe oli Suomi. Malmberg halusi kertoa, millainen on Suomi oikeasti. Miltä Suomessa näyttää mielikuviemme takana? Miltä täällä kuulostaa ja haisee?

Hän kertoi, kuinka koirat ovat muuttaneet pihalta sisään ja niistä on tullut perheenjäseniä (Aikansa lapsi, Kuukausiliite 11/1991). Hän kävi sadassa eri pizzeriassa varmistuakseen siitä, että pizzasta on todella tullut uusi kansallisruoka (Pizza meni himaan, 2/1996). Hän lensi helikopterilla koko Suomen ympäri ja laskeutui jokaiselle 88 lentokentälle (Viikko lintuna, 7/2008). Hän saunotti kadulta poimimaansa kanadalaista turistia erilaisissa saunoissa ( Löylyvieras, 7/2015).

Tärkeitä olivat tietenkin myös kaikki muut maat. Malmberg opiskeli kieliä, myös arabiaa, ja harmitteli, kun ei oppinut yhtä helposti kuin nuoremmat kollegat näyttivät oppivan.

Hän teki reportaasimatkoja ulkomaille. Viime vuosina hän kävi esimerkiksi Intiassa (Goan vangit, Kuukausiliite ­3/2006), Islannissa ( Kuolema Islannissa 2/2008), Dubaissa ( Hiekkalaatikossa, 2010), Italiassa (Makaronien maassa, ­1/2012) Moskovassa ( Vaarallisella tiellä, 5/2014), Kreikassa (Pitkässä juoksussa, ­1/2015) ja Puolassa ( Isä heidän, 7/2016).

Hän kertoi tietenkin myös ihmisistä. Millaisen elämän oli esimerkiksi elänyt mies, joka löytyi muumioituneena Maunulasta kotinsa nojatuolista (Kulkuri, 11/2000)? Entä mitä oli tehnyt Mervi Tapola ennen kuin hän kohtasi tunnetun mäkimiehen ( Perhetyttö, 10/2005)? Tai mitä ajatteli Heikki, joka oli maannut vuosikaudet halvaantuneena ja puhekyvyttömänä paikallaan ( 19. vuosi, 11/2010)?

Malmberg piti ajatusleikeistä. Entä jos Helsinki olisi säilynyt luonnontilaisena? Miltä täällä näyttäisi? Senaatintori kasvaisi sekametsää ja Kauppatori järviruokoa ( Koskematon Helsinki, 2/2004).

Yksi metodi oli valita jotakin hyvin pientä ja kertoa sen avulla jostakin hyvin suuresta.

Syksyllä 1992 hän painoi sormensa silmät sidottuina Yhdysvaltain kartalle ja lähti Markus Jokelan kanssa sinne. Sormen alta löytyi Table Rock, 308 asukasta. Se oli oiva paikka kertoa, millainen Amerikka on oikeasti. Myöhemmin hän palasi Table Rockiin kolme kertaa, ja Jokela suunnittelee kylästä kertovaa kirjaa.

Vuonna 1997 Malmberg selvitti, missä Suomessa maa on kaikkein halvinta. Hän osti Posiolta 1500 markalla surkean tontin. Siitä tuli ”Suomen halvin hehtaari”, josta hän on tehnyt kirjan ja sunnuntai­sivuille noin 150 juttua. Näiden vuosien aikana tontille on noussut myös perheen kesämökki.

Eino Leino kirjoitti Aleksis Kivestä, että tämä eli vain syksystä jouluun.

Ilkka Malmberg sairasti syksystä lähtien, mutta jouluun asti hän ei jaksanut.

Sen hän arvasi etukäteen. ”En minä siitä joulusta ole koskaan niin välittänytkaan”, hän sanoi pari viikkoa sitten.

Mutta pääsiäisestä hän piti. Hän kampanjoi sen puolesta ja lähetti ystäviensä lapsille iloisia pääsiäiskortteja.

Kukaan meistä, jotka saimme seurata läheltä Malmbergin elämän kolmea viimeistä kuukautta, ei unohda tätä aikaa.

Tietenkin hän murehti perheensä tulevaisuutta, mutta samalla hän oli kiitollinen menneestä. Aivan kuin kuolema olisi ollut uusi aihe, josta sai ottaa selvää.

Huumorinsa hän säilytti loppuun asti.

Hän oli laihtunut 20 kiloa ja oli jo kovin sairas. Sitten uusi lääkitys vei kivut ja palautti ruokahalun. Ilkka kirjoitti Facebook-viestissä: Palak paneer! Lammascurry! Riisisuklaa! Tänne vaan! Bataattikeittoa ja karjalanpiirakka munavoilla! Tätä vauhtia painan kohta 60 kiloa.

Ilkka Malmberg kuoli kotonaan Helsingin Maununnevalla perheensä ympäröimänä aikaisin lauantaiaamuna 3. joulukuuta 2016. Hän oli 62-vuotias.

Kaipaamaan jäivät äiti, aikuinen tytär, vaimo ja kolme kouluikäistä poikaa.

Syöpä sisäelimissä on usein armoton. Se kehittyy eikä anna itsestään merkkiä ennen kuin on myöhäistä.

Se on kuin kivi, joka putoaa taivaalta ja valitsee meistä yhden. Tämä kivi olisi saanut mennä ohi. Ilkasta emme olisi halunneet luopua vielä.

Lauri Malkavaara
HS Digistä löydät Hesarin juttuarkiston helmet
Saat tilaajana kokeilla HS Digiä maksutta
Tilaajille
Haluatko lukea koko artikkelin?

    Seuraa uutisia tästä aiheesta

  • Kuolleet