Muistot

Terttu Kiuru-Lehtonen 1923–2017

Filosofian maisteri

Filosofian maisteri Terttu Kiuru-Lehtonen kuoli Espoossa 18. maaliskuuta. Hän oli syntynyt Karjalan Kirvussa 15. lokakuuta 1923 ja oli kuollessaan 93-vuotias.

Terttu Kiuru jätti kotinsa ensimmäisen kerran polven­korkuisena. Nestori-isä pamautti kotitalon oven kiinni takanaan, otti Katri-vaimon ja tyttärensä ja muutti Säkkijärvelle bussikuskiksi.

Rauhan vuodet loppuivat, ja tuli lähtö evakkoon. Siihen loppui lapsuus. Siihen loppui myös urkujensoitto, jossa Kiuru oli ehtinyt kehittyä taitavaksi. Evakkoon lähdön jälkeen tyttö ei soittanut, ei laulanut eikä muistellut Karjalaa. Hän sulki muistot liian kipeinä omaan mieleensä.

Loviisassa Terttu Kiuru tapasi nuoren insinööriopiskelijan, Martti Lehtosen. He muuttivat pian naimisiin mentyään Helsinkiin, matkatavarat pahvilaatikossa. Ensin perheeseen syntyi poika, sitten tytär.
MAINOS (TEKSTI JATKUU ALLA)
MAINOS PÄÄTTYY

Kiuru-Lehtonen valmistui maisteriksi Helsingin yliopiston historiallis-kielitieteellisestä tiedekunnasta. Hän aloitti 25-vuotiaana työt Otavassa, jossa työskenteli 14 vuoden ajan muun muassa kustannustoimittajana.

Vielä 85-vuotiaana Kiuru-Lehtonen muisteli Otavaa henkisenä kotinaan.

Otavan jälkeen Kiuru-Lehtonen työskenteli tiedotus- ja järjestötehtävissä Suomen Arkkitehtitoimistossa Safassa ja Suomen Lääkäriliitossa. Suomen Kemikalikauppiasliiton toimitusjohtajan tehtävästä hän joutui jäämään sairauseläkkeelle 60-vuotiaana.

Eläkevuodet olivat Kiuru-Lehtoselle luovaa aikaa.

Kauneuden ystävänä hän rakasti Kemiönsaarella sijainnutta kesämökkiä, kartanon metsänvartijan torppaa, pihapiireineen. Kotona Espoon Näkinkaarella hän sisusti kotia ja nautti kodin askareista, niistä samoista, joihin ei kiireisinä työvuosina ehtinyt keskittyä.

Kirjallisuus oli hänelle jokapäiväinen ilo. Erityisen mielellään hän lueskeli selällään sängyllä, ”potslojollaan”. Eläkkeellä Kiuru-Lehtonen alkoi kirjoittaa haikuja ja tankoja. Niissä hän saattoi käsitellä myös elämänsä varjoisia puolia.

Erityisesti hänen tankansa tekivät tietä vanhenemiselle ja luopumiselle: Odottamatta / putoaa hiljaisuus – ei / lintuja, tuulta. / Huimaavan hetken tiedän: / täällä kävi kuolema.

Hän ei pelännyt kuolemaa, vaan ainoastaan kuolemisen tapahtumaa.

Jäätyään 85-vuotiaana leskeksi hän katsoi Näkinkaaren makuuhuoneen ikkunasta näkyvää vanhaa mäntyä ja sanoi: ”Oi sie iso lintu, tule ja vie miut mennessäis tuontaivaisiin.”

Taidepaussin jälkeen hän lisäsi: ”Mutta elä ihan vielä tule.”

Koko opiskelu- ja työelämän ajan Kiuru-Lehtonen oli puhunut kaunista yleiskieltä. Vasta Alzheimerin taudin myötä karjalaiset sanonnat palasivat.

Tauti vei lähimuistin, mutta koko kahdeksan vuotta kestäneen sairastamisensa ajan hänen henkevyytensä, sivistynyt ja lämmin tapa kohdata toinen ihminen pysyivät entisellään.

Elämänsä kolme viimeistä vuotta lapsille ja lapsenlapsille rakas mammu vietti Espoon Sylvikodissa, jossa hän saattoi kohottaa lasia ja lausua vaikkapa ­oodin vedelle tai pitää puheen kulloisellekin päivänsankarille.

Luovuus piti pintansa loppuun asti – samoin lempeä ja ystävällinen luonne.

Leija Kiuru

Kirjoittaja on Terttu Kiuru-Lehtosen tytär.
HS Digistä löydät Hesarin juttuarkiston helmet
Saat tilaajana kokeilla HS Digiä maksutta
Tilaajille
Haluatko lukea koko artikkelin?

    Seuraa uutisia tästä aiheesta

  • Kuolleet