Muistot

Kari Lehtola 1938–2019

Onnettomuustutkija

Suomen onnettomuustutkintakeskuksen (Otkes) ensimmäinen johtaja, varatuomari Kari Lehtola kuoli sunnuntaina 1. syyskuuta hoitokodissa Siuntiossa. Lehtola oli 80-vuotias, syntynyt Helsingissä 18. marraskuuta vuonna 1938.

Lehtolan uraan mahtui myös pienempiä katastrofeja kuten Kemijoen kalakorvaukset, velkasaneerauslait ja Helsingin ­metrosotkut, mutta tunnetuksi hän tuli suurten turmien tutkijana.

Sen tien alussa oli Viikinki-vene ja kymmenen kuollutta nuorta syyskuussa 1978. Haverin selvittelyyn tarvittiin myös oikeusministeriön edustusta, ja Lehtola lähti, kun hänellä oli Kälviän kuusivuotiselta nimismieskaudelta kokemusta rikostutkinnasta.

Vuosien myötä seurasi lisää tuhoa ja kuolemaa: Karelia-lastilautta, Taipalsaaren kuljetuspanssari, Finn-Baltic-pusku­yhdistelmä, Jokelan ja Jyväs­kylän junaturmat… ja autolautta Estonian haveri syyskuussa 1994.

Sen mainingeissa miehestä tuli viimeistään kestojulkkis. Hän oli kansainvälisen tutkijalautakunnan Suomen-ryhmän vetäjä, ja Estonia-syksyyn sattui tuo kansan syvistä riveistä noussut ”visiiri, perkele”.

Lehtola oli tulossa illan viimeisessä junassa Helsinkiin, kun elämän kolhima mies pysähtyi hänen kohdalleen, tunnisti tutkijan ja tokaisi nuo sanat. Niissä kiteytyi kuuluisuuden kirous, katastrofin syy (visiirin irtoaminen) ja Lehtolan elämän raskain tutkintaurakka.

Tapasin Kari Lehtolan ensi kertaa Karelia-turman yhteydessä 1986. Ensivaikutelma oli tyrmäävä: Onkohan mies ihan viisas? Ulkoasu oli ikään kuin alati hajoamassa, eikä vesikampauksella suittu tukka pysynyt ruodussa. Hän esitteli aluksen raskasöljytankin ilmaputken uimuria innolla, jota en ollut virkamiehessä koskaan nähnyt.

Mutta oli se viisas, todistavat Lehtolan tunteneet. Hän oli oiva esimies, joka osasi luottaa alaisiinsa. Hän oli työteliäs ja innostava johtaja ja muistihirviö, joka osasi juristin koulutuksellaan omaksua monimutkaisia teknisiä yksityiskohtia ja esitellä ne ymmärrettävästi julkisuudessa. Ja jos jotakin ei muistettu, se löytyi mustasta vahakantisesta vihkosta.

Virassaan Lehtola oli tärkeilemätön ja palvelualtis kansanmies. Uhrien omaisille hän ilmoitti, että aina saa soittaa, jos on kysyttävää. Kerran Otkesiin soitti uhrin isä, joka etsi Reino-tossuissa liikkunutta varatuomaria.

Ei epäilystäkään, ketä!

Lehtola oli hurmaavanloistava ja kysytty esiintyjä, joka osasi ottaa yleisönsä, vaikka puhetaidon kisoista oli tullut vain hopeamitaleja; vikaa oli artikulaatiossa ja logiikassa.

Oikeusministeriöön Lehtola tuli Kälviältä 1973 lainsäädäntöneuvokseksi, seuraava oli Kilpailuvirasto, ja sitten elämä olikin pääosin turmatutkintaa. Hän oli suuronnettomuustutkinnan suunnittelukunnan puheenjohtaja. Kun siitä 1996 muokattiin Otkes, hän antoi keskukselle kasvot, ja alun pioneerikaudella luotiin hänen johdollaan pohja toiminnalle.

Eläkkeelle johtaja jäi 2001, minkä jälkeen hän oli vielä mukana tsunamin 2004 tutkijalautakunnassa.

Lehtola oli SDP:n jäsen, ja Helsingin kaupunginvaltuutettu hän oli vuoteen 2008, jolloin Lehtolat muuttivat Karjalohjalle. Julkisen sanan neuvostoa hän johti 1996–1999, ja luterilaisen kirkon kirkolliskokouksessa hän edusti ”suurta hiljaista enemmistöä, nimikristittyjen, kirkon pakanoiden ja lälläriluterilaisten sankkaa joukkoa”.

Harrastuksiin kuului lukemista ja vanhojen talojen korjausta, jonka perustana oli koulun käsitöistä saatu kuutonen. Koulu arvosti puusepäntaitoa, Lehtola sanoi edustavansa krouvimpaa kirvesmieslinjaa.

Paavo Tukkimäki

Kirjoittaja oli Helsingin Sanomien toimittaja 1981–2009.

    Seuraa uutisia tästä aiheesta

  • Kuolleet