Muistot

Aila Meriluoto 1924–2019

Kirjailija

Kirjailija Aila Meriluoto kuoli Helsingissä 21. lokakuuta 95-vuotiaana. Hän oli syntynyt Pieksämäellä 10. tammikuuta 1924.

Meriluodon tuotanto alkoi heti toisen maailmansodan jälkeen, kun hän singahti kirjallisuuselämään 22-vuotiaana esikoisrunokokoelmallaan Lasimaalaus (1946).

Viimeiseksi jäänyt runo­kokoelma Tämä täyteys, tämä paino ilmestyi vuonna 2011.

Näin yhden kirjailijan teoksiin mahtuu koko sodanjälkeisen Suomen henkinen ilmasto.

Kaikkiaan Meriluoto ehti julkaista neljätoista runokokoelmaa, kolme romaania, nuorisokirjoja, suomennoksia, päiväkirjatekstejä ja muistelmia sekä elämäkerran ensimmäisestä ­aviomiehestään, kirjailija Lauri Viidasta.

Meriluodon sensaatiomaisessa esikoisteoksessa kuultiin sodan aikana aikuistuneen nuorison uhmaa, kauneudenkaipuuta ja optimismia. Teos saavutti myös suuren yleisön suosion – siitä on tähän mennessä otettu pitkälti toistakymmentä painosta.

Esikoisrunojen perinteisestä mitasta Meriluoto siirtyi 1950-luvulla vapaaseen mittaan.

Omien sanojensa mukaan hän joutui opettelemaan runonkerronnan keinot työläästi uudelleen, kun modernismi löi läpi.

Myös kokeellisissa lastenkirjoissaan hän sovitteli runoa proosaan. Lisäksi Meriluoto suomensi kirjallisuutta.

Avioliitto Lauri Viidan kanssa päättyi, kun tämä sairastui skitsofre­niaan, ja 1960-luvun alussa Meriluoto muutti neljän lapsensa kanssa Ruotsiin.

Siellä hän teki paljon käännöksiä (muun muassa Nobel-kirjailija Harry Martinsonin ­Aniaran) ja alkoi myös kirjoittaa proosaa aikuisille.

Romaani Peter–Peter: Erään rakkauden asiapaperit (1971) kuvaa kahden maahanmuuttajan eroottista rakkaussuhdetta, ja Matti Kassila ohjasi siitä myös elokuvan.

Ruotsista Meriluoto palasi 1974. Siellä vietetyt vuodet vaikuttivat, ja ilmaisu uudistui jälleen: Meriluodosta tuli naiseuden, sen roolipaineiden, tunteiden ja seksuaalisuuden avoin kuvaaja.

Sellaisena hän pysyi 2000-luvun runoissaankin, mutta nyt mukaan astui oma vanheneminen ja sen silottelematon kuvaaminen.

Kimeässä metsässä (2002) puhutaan vanhuuttaan mustelmaisen naisenruumiin kukkimisesta ja asetutaan makuulle sikiö­asentoon, yhtä ryppyisen kumppanin viereen.

Aila Meriluoto oli avioitunut 1979 kansantaloustieteilijä Jouko Paakkasen kanssa. Tämä kuoli 2004.

Meriluodon viimeisissä runokokoelmissa ikä merkitseekin ennen kaikkea aikalaisten, kuten puolison, kuolemaa ja sitä vääjäämättä seuraavaa kaipuuta.

Myös ihmisen liikkumatila pienenee ja päästä katoaa asioita: muisti hupenee / juuri kun on muistoja täynnä, Meriluoto havainnoi viimeisessä kokoelmassaan.

Meriluodon avointa ja suoraa kuvausta naisen elämästä ei julkaisuajankohtana aina ymmärretty, ei liioin 1974 Lauri Viidasta kirjoitettua peittelemätöntä elämäkertaa.

Viita-teoksessa Meriluoto kirjoitti miestään ja avioliittoaan selviksi hyvin henkilökohtaisesti. Mutta vaikka liitossa oli vallankäyttöä, väkivaltaa ja koko ajan paheneva paranoiaa, pahaa Meriluoto ei Lauri Viidassa nähnyt, pikemminkin valtavaa rakkaudenkaipuuta ja epävarmuutta omasta olemassaolosta.

Kun hän alkoi 1980- ja 1990-luvuilla julkaista päiväkirjatekstejään 1940-luvulta alkaen, vastaanotto oli jo hyvin toisenlainen.

Intiimeistä teksteistä luettiin nyt kiinnostavaa pohdintaa taiteilija-avioliitosta ja naiskirjailijan työn kehittymisestä.

Ne nähtiin myös kiinnostavana osana Meriluodon kirjallista prosessia – samaan tapaan kuin aikanaan Aino Kallaksen päiväkirjat ja Minna Canthin kirjeet.

Päiväkirja vuosilta 1953–1975 ilmestyi 1996 nimellä Vaarallista kokea, ja olin kriitikkona siitä todella innoissani:

Vaarallista kokea toimii kuin romaani – onhan se romaanikirjailijan tekemä ja editoima. Tarina hurjan avioliittonsa jättävästä naisesta, hänen elämästään, rakkauksistaan ja luomistyöstään on harvinaisen selkeärakenteinen ja sujuva. Monen päiväkirjan junnaavan tyhjäkäynnin se välttää täysin”, kirjoitin.

Päiväkirjatekstit innoittivat myös teatterintekijöitä ja tutkijoita, ja niiden pohjalta Heikki Kujanpää kirjoitti Q-teatteriin näytelmän Putoavia enkeleitä (2005).

Kolme vuotta myöhemmin nähtiin myös hänen ohjaamansa samanniminen elokuva, jonka pääosia esittivät Elena Leeve, Elina Knihtilä ja Tommi Korpela.

Tältä kohtaa (2010) sisälsi lisää päiväkirjamerkintöjä, nyt 1970-luvulta puolison kuolemaan saakka.

Sitä leimasi ristiriitainen suhde rakastetun alkoholismiin ja mielenterveysongelmiin, ja omat vanhuuden vaivatkin alkoivat jo kiusata. Silti Meriluoto jaksoi katsoa elämäänsä kokonaisuutena: pohtia monia miehiään, identiteettiä kirjailijana ja lapsuudenkokemusten vaikutusta siihen.

Vaikka yli seitsemänkymmentä vuotta kestäneen kirjallisen uran varrelle mahtui välillä myös sivuun jäämistä, tunnustuksitta ei Aila Meriluoto jäänyt.

Valtion kirjallisuuspalkinnon hän sai neljästi: kolme kertaa kirjailijana ja kerran kääntäjänä. Lisäksi hänelle myönnettiin vuosien varrella muun muassa Pro Finlandia -mitali, Suomen kirjailijaliiton tunnustuspalkinto ja Aleksis Kiven palkinto. Val­tion taiteilijaeläkkeen hän sai vuonna 1986.

Yle Areenassa aikoinaan nähtävillä olleessa WSOY:n lyhytelokuvassa (1947) poseerasi joukko runoilijoita, eturivissä Sirkka Selja, Kirsi Kunnas, Aale Tynni, Eila Kivikk’aho ja Aila Meriluoto. Tänään näistä lyriikkamme voimanaisista on elossa enää Kirsi Kunnas.
Ota kaikki irti Hesarista
HS Digillä saat kaikki Hesarin digisisällöt käyttöösi

    Seuraa uutisia tästä aiheesta

  • Kuolleet