Muistot    |   Muistokirjoitus

Timo Kirves 1939–2021

Valokuvaaja

Valokuvaaja Timo Kirves kuoli syöpään 18. toukokuuta Helsingissä. Hän oli 81-vuotias, syntynyt Espoossa 30. joulukuuta 1939.

Kirves oli moniulotteinen valokuvaaja. Yksi hauskimpia keikkojamme oli presidentti Ronald Reaganin tukijan Keith Nyborgin tapaaminen, kun hänet oli juuri nimitetty Yhdysvaltain suurlähettilääksi Suomeen. Matkustimme haastattelemaan häntä suvun perunatilalle Idahoon.

Nyborgien tila on kuin suoraan Villin lännen elokuvasta, synkkien metsien ja jylhien vuorten keskeltä, turkismetsästäjien ja uudisraivaajien syvän Lännen takamailla. Nykyajasta kertoivat peltoaukeat silmänkantamattomiin. Yhtäkkiä vastaamme tulee valkoinen tosimies cowboy-hatussaan valkoisen ratsun selässä. Näin syntyi Suomen Kuvalehden kansi, joka on kuin tuon ajan tupakkamainos. Kuva näytti olevan uskomaton parodia, mutta se ei ollut sitä vaan täydellinen otos juuri oikealla hetkellä – mitään ei lavastettu. (SK 30/24.7.1981).

Nyborg ratsuineen on toiminnallinen valokuva samaan tapaan kuin Kirveen ihaileman Bruce Davidsonin kuva Coney Island – vaikka aivan eri tavoin. Onnistumisen salaisuus oli Timon valmius. Hän oli katukuvaaja, aina kamera mukanaan, laukaisuvalmiina. Niin nytkin. Hänen salaisuutensa on tilanteen nopea havainnointi, sen näytelmällisyyden oivaltaminen, tapahtuman hetken vangitseminen.

Kirves oli saanut ensi eväänsä kuvaajana Claire Aholta, elämäntyylien kuvaajalta. Hän toimi Ahon tapaan aikansa myös mainos- ja muotikuvaajana Kairon basaareja myöten. Kuvaajaosuuskunta Finnseven oli nuorten ja sittemmin kuuluisien kuvaajien osuuskunta 1960-luvun lopulla. Mainoskuvaus tuntui Kirveestä keinotekoiselta ja 1970-luvulla hän sai potkut mainostoimistosta ”yhteistyökyvyttömänä”. Tätä hän piti onnenpotkuna, koska se johti journalismiin, jossa saattoi olla ehdottomampi. Hänestä tuli merkittävimpien suomalaislehtien kuvaaja.

Kirves aloitti opiskelunsa Kauppakorkeakoulussa, mutta onneksi seurasi vaistoaan, joka veti kuvien valmistukseen koulun labbikseen ja menestykseen kameraseurassa. Hyviä kummeja oli matkan varrella muitakin kuin Aho, kuten Elokuva-Aitan päätoimittaja, joka antoi ensi viitteet lehtityöhön. Anna-lehden Kirsti Lyytikäinen ja Juha Tanttu inspiroivat ja opastivat. Journalismia syvässä mielessä oli reportaasi kullankaivajan hautajaisista 1980.

Hän itse kehui yhteistyötä kirjoittajien kanssa, jolloin vasta syntyi kokonaisia tarinoita. Kokemukseni on sama eri reissuiltamme. Timo oli mainiota matkaseuraa, aina hyväntuulinen ja utelias, mutta ei pahantahtoinen ihmisten kommentoija.

Hänen nuoruuden kavereitaan olivat Heikki Sarmanto ja Lajos Garam. Hän itsekin oli musikaalinen, soitti klarinettia ja toimituksen syyspalaverissa haitaria. Muusikon ura oli vaihtoehto, mutta kuvaaminen voitti. Suku kauhisteli jazzia, mutta isoäidin isä Jean Sibelius lopetti puheet sanomalla: ”On ihan sama mitä musiikkia soittaa, kunhan tekee sen hyvin,” Timo kuuli tämän omin korvin itse paikalla. Hänestä pidettiin – tai oikeammin – häntä rakastettiin ja hän vastasi siihen.

Timo tapasi kutsua itseänsä taidehimmentäjäksi, mikä oli kuvaava ilmaus. Timo Kirves oli Jean ja Aino Sibeliuksen vanhimman tyttären Evan Marjatta-tyttären poika. Vanhemman polven väistyttyä Timo oli lopuksi Sibelius-suvun vanhin, jonka huumori säilyi loppuun saakka.

Ei ihme, että sadat ystävät liittyivät ajatuksineen Timon seuraan, kun hänen veljenpoikansa Antti kutsui lähettämään viimeisiä tervehdyksiä Timon Fb-seinälle. Niitä hän luki Terho-kodissa Timolle.

Tapani Ruokanen

Janne Virkkunen

Kirjoittajat ovat Timo Kirveen työtoveri ja pikkuserkku.

    Seuraa uutisia tästä aiheesta

  • Kuolleet