Keijo Korhonen 1934–2022

Ulkoministeri, professori

Keijo Korhonen

12.6. 2:00

Entinen ulkoministeri, professori Keijo Korhonen kuoli 6. kesäkuuta 2022 Tucsonissa Yhdysvalloissa. Hän oli 88-vuotias, syntynyt 23. helmikuuta 1934 Paltamossa.

Korhonen opiskeli historiaa Turun yliopistossa. Hän näkyi ylioppilaskunnan puheenjohtajana ja ahkerana skribenttinä nimimerkillä Kivikirves. Silti Korhosen väitöskirja valmistui jo 29-vuotiaana. Aiheena oli Suomen valtion muotoutumisen keskeinen osa, Suomen asiain komitea 1811–1826. Työllään Korhonen liittyi nuorten tutkijoiden suuntaukseen, jossa katsottiin myös venäläistä näkökulmaa.

Vanhalla polvella oli epäluuloja, joita Korhosen kohdalla kärjisti nuoren tutkijan innokas kekkoslaisuus. Se oli näkynyt noottikriisin ja presidentinvaalien aikaan. Niinpä professori pani assistenttinsa kampaamaan väitöskirjan lävitse viimeistä viitettä myöten ja luovuttamaan puutelistan vastaväittäjälle. Väitöksestä (1963) tehtiin kuuden tunnin piina. Tuskin sekään riitti kolhimaan Korhosen ylpeyttä ja itsetuntoa, mutta epäilemättä hän tajusi, että muutakin kuin akateemista uraa sietäisi tuumia.

Jos väitöskirja oli tutkijan käsityötaidon vakuuttava näyte, tutkimus Suomesta neuvostodiplomatiassa (Naapurit vastoin tahtoaan 1966, Turvallisuuden pettäessä 1970) painottui toiseen ääreen, analyysiin. Siihen suuntaan pakotti myös saatavilla olleen aineiston niukkuus. Kirjojen ilmestyessä tekijä oli kuitenkin jo menossa ”sieltä missä ruumiita pestään sinne missä niitä tehdään”, niin kuin hän itse tiivisti siirtymisensä tutkijasta toimijaksi.

Keijo Korhonen oli presidentti Kekkosen kauden kolmas merkittävä sivurekrytointi ulkoministeriöön. Ensimmäinen oli Max Jakobson, toinen Risto Hyvärinen. Korhosen toi taloon ministeri Ahti Karjalainen vuonna 1967. Hyvärisen ja Korhosen yhteistyön hedelmiä oli ns. Saksan paketti 1971, jolla Suomi pyrki ja pystyi hallitsemaan paineita tunnustaa yksipuolisesti DDR.

Korhonen nousi poliittisen osaston apulaispäälliköksi ja ministeriön avainmieheksi. Nopea äly ja terävä kynä auttoivat vetämään linjoja. Korhonen koulutti nuoria virkamiehiä myös demystifioimalla Kekkosta. Inhorealismi teki vaikutuksen aloitteleviin diplomaatteihin.

Paluu yliopistomaailmaan kuitenkin houkutteli, ja 1974 Korhonen sai nimityksen poliittisen historian professoriksi. Jos siinä havitteli tilaa ajatella, mitä oli entisaikaan tai Harvardissa yhä, sai kyllä pettyä. Homma ei ollut entisensä. Lyhyellä kaudella eniten huomiota keräsi Korhosen määräys, että poliittisesta historiasta ei voi valmistua maisteriksi suorittamatta venäjän alkeita. Sitä pidettiin sadismina, mutta Moskovan arkistojen viimein avautuessa löytyi kiittelijöitäkin.

Veto takaisin Ritarikadulle oli kuitenkin vahva. Presidentti halusi Korhosen ulkoministeriksi jo 1976. Siinä tuli vastukseksi suurlähettiläs Vladimir Stepanovin jatkuva nalkutus. Taustalla oli yhä akuutimman suuren seuraajakysymyksen kiemuroita. Tunnetuimmaksi episodiksi on jäänyt Suomen pysäyttänyt tv-sarja Sodan ja rauhan miehet, joka ärsytti Stepanovia. Kovassa paineessa ulkoministeri Kalevi Sorsa ei sallinut kuvauksia ministerin historiallisessa työhuoneessa Ritarikadulla.

Kekkonen ei lopulta pitänyt enää kiinni Korhosesta, joka hylkäsi lohtupaikat ulkomaanedustuksessa. Kun sitten tuli puheeksi, kenestä Jaakko Iloniemen seuraaja poliittisena alivaltiosihteerinä, hän ilmoitti voivansa ryhtyä. ”Ihanko totta?” henkäisi Kekkonen. Näin Korhosesta tuli presidentin loppukauden keskeinen ulkopoliittinen toimija ja heikkenevän päämiehen linjan vartija.

Tänä aikana Korhonen aloitti systemaattisen vuoropuhelun Ruotsin ja Norjan ulkoministeriöiden virkamiesjohdon kanssa. Lounas vuorokerroin lähes kuukausittain oli uusi avaus. Toimittuaan vielä 1982–87 YK-edustuston päällikkönä Korhonen palasi pääministeri Harri Holkerin ulkopoliittiseksi neuvonantajaksi.

Korhonen toimi vielä Kainuun Sanomien päätoimittajana ja EU-kriittisenä ehdokkaana presidentinvaaleissa 1994, mutta alkoi jo ottaa etäisyyttä Suomen asioihin. Arizonan yliopiston professuuri vei Yhdysvaltoihin. Sieltä käsin hän jatkoi laajaa kirjallista toimintaansa, jonka helminä voi pitää lapsuuden ja nuoruuden muistelmia Poika (2002) ja Koulukas (2003).

Kesät toivat Keijo Korhosen Paltamon Melalahdelle. Kotikonnuiltaan hän oli hyvissä ajoin hankkinut ja virallistanut hautapaikan tuhkalleen vanhan talon riihen peruskiven alle.

René Nyberg

Kimmo Rentola

Kirjoittajat ovat entinen Moskovan-suurlähettiläs ja poliittisen historian emeritusprofessori.

Uusimmat muistokirjoitukset