Toimittaja-ohjaaja, filosofian maisteri Hannu Puttonen kuoli sairauskohtaukseen Ylöjärvellä 10. huhtikuuta 2023.
Hän oli 62-vuotias, syntynyt Pirkkalassa 21. kesäkuuta 1960.
Puttonen opiskeli Tampereen yliopistossa 1980-luvun alkupuoliskolla filosofiaa, kirjallisuustiedettä ja tiedotusoppia. Sen jälkeen hän alkoi tehdä uraa ensin Suomen demokraattisen lehdistöpalvelun toimittajana ja sitten Kansan sivistystyön liiton kustantaman kulttuurilehti Kantin päätoimittajana. Vauhdilla hän vaihtoi lehden nimen Chantiksi.
Chant yhdisti 1980-luvun postmodernin ja brittiläisen uusvasemmistolaisen ajattelun kokonaistaideteoksen kaltaiseen ilmaisuun, jossa populaari- ja mediakulttuuri sekä politiikan aiheet olivat osa yleiskulttuurilehteä. Aitiopaikalta Chant myös seurasi hämmentyneen ironisesti sosialistisen maailman hajoamista ja sen tilalle nousevaa media- ja markkina-kulttuurin yhteiskuntaa.
Tätä kautta Puttonen siirtyi videotaiteen, dokumenttien ja musiikkivideoiden tekijäksi. Hänen ensimmäinen dokumenttinsa Mr. Bragg Goes to Moscow (1988) seurasi vasemmistolaisen laulaja-lauluntekijän Billy Braggin kiertuetta perestroika-ajan Neuvostoliitossa. Uuden teknomusiikin ilmiöitä kuvaava Bring the Beat Back! (1992) ja vapaan koodin koodareista kertova The Code – Linuxin tarina (2001) olivat ajankuvia uuden teknologian ja kulttuurin luomista ilmiöistä.
Samoista aiheista Puttonen ohjasi ja suunnitteli myös useita radiodokumentteja Ylelle. Vielä vuonna 2004 hän ohjasi ja käsikirjoitti Ylelle sarjan Takamaa, joka pyrki kuvaamaan suomalaisuuden ja populaarimusiikin välistä suhdetta.
Puttosen työt olivat aina muodoltaan omintakeisia ja kokeellisia, ja ne olivat uuden multimediaa hyödyntävän radikaalin ilmaisun eturintamassa. Hänen tuotantonsa on lähes 70 itsenäistä dokumenttia, lyhytelokuvaa, musiikkivideota, radiojuttuja ja lehtiartikkeleita.
Puttosen laajasta diskografiasta löytyy yli 20 musiikkivideon suunnittelu, käsikirjoitus ja ohjaus. Merkittävimpinä voi pitää Shadowplayn Nightporteria (1987) ja Leevi & the Leavingsin Rakkauden työkalua (1995). Puttosen aktiivisuutta kuvaa hyvin se, että jo 1993 hän sai musiikkivideo- ja dokumentti-tuotannostaan retrospektiivisen esityssarjan Sur+FX:n Nykytaiteen museo Kiasmaan.
Hannu oli tutkimusmatkailija, jonka työt seikkailivat korkea- ja populaarikulttuurin sekä mediakulttuurin ja yhteiskunnallisten aiheiden leikkauspisteillä. Hänen persoonassaan kiteytyi 1980-lukulainen ennakkoluulottomuus, joka hahmotti maailmaa uusista näkökulmista.
1990-luvun intensiivinen työskentelyperiodi sai hänet osin hiljentämään tahtia 2000-luvulle tultaessa, mutta nuoruuden urheiluharrastus tuli sen tilalle. Vielä vuonna 2022 Hannu osallistui veteraanien urheilukilpailuihin Tampereella saavuttaen 4 x 100 metrin viestijuoksussa pronssia.
Hannun terävää ja nopeaa älyä ja huumoria jää omaisten ohella kaipaamaan suuri joukko ystäviä ja tuttavia.
Kari Kallioniemi
Perttu Rastas
Erkki Huhtamo
Kirjoittajat ovat Hannu Puttosen ystäviä ja työtovereita vuosien varrelta.