Runoilija ja elokuvamies Raimo Kalevi Hartzell kuoli 21. maaliskuuta 2023 Helsingissä. Hän oli 82-vuotias, syntynyt Helsingissä 24. helmikuuta 1941.
Elämäntyönsä Hartzell teki Yleisradiossa vuosikymmenien ajan rakastetuissa ohjelmissa, Erno Paasilinnan Kansalaisen tietolaarista Televisioteatterin laatutuotantoihin. Hän oli tullut Yleisradioon vuonna 1961 ”suoraan kadulta” studioapulaiseksi. Kameranliikkeissä ja -ajoissa taitava Hartzell eteni yhdeksi pääkuvaajista.
Hartzell vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Sörnäisissä, Kalliossa ja Harjussa, missä stadin slangi juurtui mieleen. Lapsuudenkoti hajosi, mutta Ebeneser-lastentarha ja uskonnollinen isoäiti pitivät pojasta hyvää huolta. Poikajengeissä ei pärjännyt ilman kovia nyrkkejä. Teinipoika innostui jazzista, hankki kontrabasson ja soitti kotikulmien jazzbändeissä.
Vuonna 1958 Hartzell meni vapaaehtoisena armeijaan, ja siellä esitetty Carl Th. Dreyerin Sana muutti hänen elämänsä. Seitsemästä samuraista tuli toinen perusjärkytys. Hartzellista tuli vannoutunut filmihullu ja elokuva-arkiston kanta-asiakas. Neorealismi ja nuori Bergman olivat rakkaita, samoin Kubrick, ja kuvaajista Sven Nykvist ja Vittorio Storaro.
Kansakoulupohjalta Hartzell hankki valtavan lukeneisuuden. Vuonna 1958 hän alkoi kirjoittaa modernia runoutta. Se näytti helpolta mutta osoittautui vaikeaksi.
Runoja kertyi valtavasti, ja suuri osa meni roskakoriin. Hartzell hioi, hioi ja hioi. Lopulta hän näytti runojaan Väinö Kirstinälle, joka rohkaisi, ja Otavan Tuomas Anhavalle, joka neuvoi. Hartzell julkaisi viisi kokoelmaa vuodesta 1965 (Joku soittaa pianoa) vuoteen 1976 (Katu laulaa). Runokuume ei hellittänyt, mutta runous vaati paljon hiljaista aikaa, mitä ei kuvaajauran kiireissä enää ollut.
Kuvaajana Hartzell toi panoksensa suomalaisen television kulta-ajan eri vaiheisiin, kun mustavalkoisesta siirryttiin värikuvaukseen ja filmikuvauksesta videoon ja digiin. Ei ollut helppoa tavoittaa tutun teknologian sävyrikkautta uusilla välineillä, mutta Hartzell otti tienraivaajan haasteet vastaan. Ainoana suomalaisena tv-kuvaajana hän sai kaksi Jussia. Elokuvat olivat Tuija-Maija Niskasen Maa jota ei ole (1977, aiheena runoilija Edith Södergran) ja Hannu Heikinheimon Jumala on kauneus (1985, aiheena maalari Vilho Lampi).
Valloittavasta hymystään tunnettu Hartzell oli perushyväntuulinen työryhmän jäsen ja johtaja. Näyttelijä Marjut Komulainen muistaa: ”Hänellä oli kannustava katse kameran linssien takana, mikä on näyttelijälle melkein tärkeämpää kuin ohjaajan katse, jota voi joskus olla vaikea tulkita.”
Tiukan työmoraalin omaava Hartzell oli perfektionisti, joka piti byrokratian paineissa ohjaajan puolta. Lahjakkaana piirtäjänä hän laati oivaltavia kuvakäsikirjoituksia. Rakkaita hankkeita olivat Hannu Kahakorven ja Jukka Sipilän Maiju Lassila -filmatisointi Kuolleista herännyt (1975) ja Sipilän suurtyö, Eino Säisän romaaniin perustuva Kukkivan roudan maat -sarja (1981).
Merkittävä kokonaisuus syntyi Veijo Meren tv-filmatisoinneista. Kukaan ei uskonut, että Manillaköyttä voisi filmatisoida, mutta Hartzell sai sekä Meren että Veli-Matti Saikkosen vakuuttumaan, ja niin syntyi vuonna 1976 merkkiteos, joka sai kaksi miljoonaa katsojaa, uusittiin kuudesti ja jatkaa suosiotaan Yle Areenassa.
Jukka Sipilän ”nyrkkeilyä harrastavaksi lyyrikoksi” luonnehtima Hartzell oli enemmän kuin vastakohtiensa summa. Lyriikan lyhytjänteisyyttä täydensi elokuvan pitkäjänteisyys. Yhteinen tekijä oli havainnon ja kuvan kirkkaus. Niin Hartzellista kasvoi ”kuvien runoilija”, kuten Veli-Matti Saikkonen kiteyttää.
Antti Alanen
Kirjoittaja on Kansallisen audiovisuaalisen instituutin ohjelmistosuunnittelija.