Vihaisesta jengipomosta kasvoi elokuvatähti

Vuonna 2002 Fuaad Amin oli Herttoniemen pelottavin 12-vuotias.

Muutoksii-elokuvan näyttelijä Fuaad Herttoniemen rannassa.

4.4.2014 7:00 | Päivitetty 4.4.2014 18:05

KUUDESLUOKKALAISENA Fuaad Amin kulki nyrkit ja keskisormet pystyssä, mutta ei koskaan kouluun. Hän tappeli 12-vuotiaana aikuisten miesten kanssa, räki, rötösteli ja röökasi. Somaliassa syntynyt ja Helsingin Herttoniemessä varttunut ¬Fuaad oli johtaja teinijengissä, jonka takia poliisi lisäsi partiointia Herttoniemessä 2004. Fuuad käyttäytyi aivan kuin kaikki olisivat häntä vastaan. Ääni oli kroonisesti käheä huutamisesta. NYT kymmenen vuotta myöhemmin Fuaad puhuu suorastaan runollisesti, rauhallisella ja peh¬meällä äänellä. Ongelmatilanteetkin ovat muuttuneet. Kenestä saisi pätevää maastohiihtoseuraa Helsingissä?”En voi pyytää ketään toista somalia kanssani hiihtämään, sillä kaksi nähtävyyttä olisi jo liikaa. Oltaisiin Iltalehden otsikossa. Mutta kun kysyin hiihtoseuraa Facebookissa, kävi ilmi, ettei suomalaiset teemut ja mikot osaa hiihtää”, ruutupaitaan pukeutunut Fuaad Amin naurattaa kuulijoita. Fuaad on 23-vuotias varastotyöntekijä, harras muslimi ja mainio seuramies, joka suunnittelee sähkömiehen opintoja. Hän tekee nuorisotyötä, ja haluaa vetää nuorille nyrkkeily- ja jalkapallotreenejä. Fuaad höystää pitkiä ja rönsyileviä tarinoitaan mehevillä yksityiskohdilla, kärjistyksillä ja vertauskuvilla. Ihonvärille voi jo naureskella.”Menen kesällä inttiin, siellä ne on talvella ihmeissään, kun somali hiihtää kärjessä.” Kymmenen vuotta sitten muiden somalinuorten vanhemmat soittivat Fuaadin isälle ja sanoivat, että Fuaad oli huonoa seuraa eikä saisi olla heidän lastensa kanssa tekemisissä. Tänä päivänä samat vanhemmat pyytävät, että Fuaad kävisi puhumassa heidän lapsilleen järkeä. Miten aggressiivisesta jengipomosta tuli kaukalopalloa, maastohiihtoa ja laskettelua harrastava hyväntuulinen nuorukainen, joka haluaa varusmiespalvelukseen Vekarajärven varuskuntaan, keskelle kymenlaaksolaista kangasmetsää? SOMALIASSA Fuaadin isällä oli maatila ja menestyvä kuljetusfirma 1990-luvun puolivälissä. Sota ajoi perheen pakolaisleirille Etiopiaan. Fuaad muistaa, kuinka tuttuun poikaan osui harhaluoti leirillä. ”Hän oli ihan veressä. Olin jotain kuusivuotias ja olin siinä yhden kahdeksanvuotiaan pojan kanssa. Kysyin, että käykö meillekin näin? Se sanoi, että joo”, ¬Fuaad kertoo. ”Aseet rätisivät kuin Suomessa musiikki kesällä. Olen aina ollut pelkuri, en pidä aseista. Ajattelin, että tätäkö elämä on?” Fuaad saapui Suomeen kuusivuotiaana 1990-luvun lopussa. Suomessa oli tuhansia somaleita.”Suomi oli mulle samanlainen unelma kuin Brad Pittin elämä suomalaisille.” Fuaad kuitenkin pettyi nopeasti.”Rasismista ei oltu kerrottu mitään. Pikkuisena osasin kääntää poskea, mutta en enää 12-vuotiaana, kun samanikäiset pitivät idioot¬tina ja kaupassa katsottiin kuin varasta tai nähtävyyttä. En pidä katseista, haluan olla rauhassa. Mun kuvitelma Suomesta ei vastannut todellisuutta, sitä oli vaikea hyväksyä.””Kävi vähän huono tuuri. Juuri 11–14-vuotiaana koin enemmän rasismia kuin muina vuosina yhteensä. 12-vuotiaana oli muutenkin tukalaa, olin nähnyt sodan ja kaikkea.” 2004 herttoniemeläinen elokuvaohjaaja Sami Laitinen katseli, kun Fuaad ja hänen kaverinsa mekastivat Filmtownin videovuokraamossa Hiihtäjäntiellä Herttoniemessä. Laitinen oli ollut poikien ala-asteella opettajan sijaisena.”Olen nähnyt kaikenlaista, mutta en missään niin levottomia kavereita kuin ne. Eivät pystyneet kävelemään kymmentä metriä tönäisemättä jotain”, Laitinen muistelee. Hän ajatteli, että nuo pojat tarvitsevat harrastuksen, ja elokuvien tekeminen voisi olla sellainen. Hän kutsui heidät kotiinsa. Ensimmäiseen tapaamiseen Laitinen joutui hakemaan pojat Rautatieasemalta.”Siitä se lähti. He tulivat, ja katsoimme Karate Kid -elokuvan.” Laitinen ei ollut nuoriso-ohjaaja, vaan täysin ulkopuolinen, joka vain halusi auttaa. LAITINEN ja pojat pääsivät pian Oranssi-järjestön nuorisotiloihin Herttoniemeen. Siellä syntyi elokuvapaja Respect04. Alku oli hankala. Kahvikassasta hävisi rahaa, mutta Laitinen ei ollut moksiskaan.”Hän ei soittanut poliisia, mistä olisi vain tullut meille lisää ongelmia. Aloin miettiä Samista, että toi ei halua mulle mitään pahaa. 12–13-vuotiaana sitä ajatteli, että kaikki ovat sua vastaan”, ¬Fuaad muistelee.”Sovittiin Samin kanssa, että me tullaan maalaamaan hyvitykseksi. Mutta olin vielä kusipää enkä mennyt maalaamaan, vaan yksi Pieru-Jesse maalasi meidän puolesta. Sitten mä vaan jotenkin keräsin itseni ja tulin nöyränä takasin. Sen jälkeen en nähnyt Samia pelkkänä nuorisotyöntekijänä, vaan jopa kaverina.” Laitinen antoi pojille videokameran. Sitten he katselivat yhdessä, mitä kameralle tallentui. ”Se oli kiva juttu, joka yhdisti meitä kaikkia. Oli jotain tekemistä. Juostiin kallioilla ja kuvattiin sitä. Vähän pitsaa ja karkkia, sitten katsottiin niitä. Se oli niin hauskaa, kun näki oman naamansa.” POLIISI kävi erikseen kiittämässä Laitista, sillä ilkivallan määrä suorastaan romahti Herttoniemenrannassa Oranssin leffapajan myötä. Sosiaalityöntekijät ihmettelivät, miten Laitinen sai poikiin kontaktin, siinä ei kukaan muu ollut onnistunut.”Niistä pojista näki, että kukaan ei ole ollut niille kiva. Eikä kukaan olisi voinut niille mitään enää tarjotakaan, ne olivat jo menneet sen rajan yli.” Fuaad muistuttaa, että hänellä ei ollut eikä ole merkintää rikosrekisterissä. ”Ilman Oranssia se ei olisi ollut mahdollista. Silloin me erkaannuttiin siitä vielä pahemmasta. Mä olin silloin jengin bossi, mutta me oltiin vain rääpäleitä. Sitten oli niitä isompia tyyppejä, jotka halusi käyttää meitä hyväksi hämärissä puuhissa. Se oli niin coolia, kun ne pyysi meitä tekemään sitä ja tätä. Mutta sitten tuli Oranssi, ja meistä pikkurääpäleistä tulikin dokkarimiehiä. Niitä kuvauspäiviä aina odotti, ihan kuin nykyään palkkapäivää. Alkoi tuntua, ettei koko Suomi olekaan sinua vastaan”, Fuaad sanoo.”Ei me oltu pahoja, ei me oikeasti satutettu. Ei me oltu oikeita rikollisia, vaan koviksia. Syötiin karkkeja suoraan pöntöstä tai näpisteltiin R-kioskilla.” Laitista alkaa hieman naurattaa – ettei kertomus vain menisi liian silotelluksi.”Kerran metrossa joku iso äijä alkoi vittuilla näille kundeille. Kundit istui hiljaa ja kiltisti, mutta se äijä vain jatkoi. Näin kuinka Fuaad puri hammasta kiukusta kihisten. Poistuin Hertsikassa. Laiturilta mä näin, kun Fuaad oli noussut huutamaan sille äijälle, ja kun se metro lähti liikkeelle, näin kuinka Fuaad juoksi niiden penkkien yli sen äijän kimppuun kuin estejuoksija.” 12-vuotiaana Fuaad oli täynnä raivoa. Pelkoa häneen ei mahtunut. LAITINEN ja pojat tekivät videoita Oranssin tiloissa 2004–2005, mutta sitten Oranssi purettiin ja homma hiipui. Fuaadin täydellinen elämäntaparemontti vaati muutakin kuin elokuvaharrastuksen. Helsingissä oli paljon houkutuksia. Hän muutti Mikkeliin, jossa oppi käymään koulua, hiihtämään, puhumaan paremmin suomea ja pelaamaan kaukalopalloa. Usko vahvistui. Jossain vaiheessa Fuuad vain katsoi peiliin, kirjaimellisesti.”Ei ollut mitään syytä katsoa peiliin, sillä olin pullea poika, jota tytöt nipistivät poskesta ja sanoivat söpöksi, mutta halusivat olla vain kavereita. Mutta silloin kerran, kun katsoin peliin, jotenkin tajusin, että en voi vain syyttää muita.” Viha muuttui kiitollisuudeksi.”Faija toi mut tänne, että saisin mahdollisuuden. Ei mikään ole sen arvoista, että pilaisin sen. Kun tuli järkeä päähän, niin tajusin, että tämä on yksi maailman parhaista valtioista, kaikesta huolimatta. Olin niin hankala lapsi, että oli ihme, ettei mua häädetty täältä. Kun ajattelee, mitä kaikkea Suomi on tarjonnut mulle, se saa mut vähän enemmän rakastamaan tätä maata.”

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Osaston luetuimmat

Nyt.fi luetuimmat