Toimittaja Maria Pettersson kävi heinäkuussa Malmössä. Tässä matkaraportti – ei herkimmille.
Malmö on tulinen helvetti, hengenvaarallinen sotatoimialue, jossa avoimen huumekaupan keskeyttää vain taistelu käsikranaatein. Olen oppinut tämän suomalaisilta maahanmuuton vastustajilta, blogisteilta, nettikommentoijilta ja kansanedustajilta. Henkeni uhalla aion tunkeutua tuolle silmittömän kärsimyksen vyöhykkeelle ja toimittaa teille, rakkaat lukijani, raportin – vaikka se olisi viimeiseni.
Vaikenemisen on loputtava!
Myönnän, että minua pelottaa ajellessani pienellä vuokra-autollani tankillani Kööpenhaminasta kohti sotatannerta. Olen sonnustautunut kesämekkoon luotiliiviin ja kypärään – olenhan menossa alueelle, jonne edes poliisi ei kuulemani mukaan uskaltaudu. Jos kuolen, olen kuollut vapaan tiedonvälityksen puolesta.
Kurvaan Kroksbäckin pahamaineiseen lähiöön. Ajelen hitaasti ympäriinsä uskaltamatta nousta autosta. Kerrostalot, leikkikentät, lehmuskujat ja hyvin hoidetut pioni-istutukset tuovat mieleen Herttoniemen Mogadishun. Valmistaudun siihen, että autoilevaa naista saatetaan milloin tahansa ampua sharia-lailla.
Kiihkeimpiä taisteluita käydään kuulemma Sörbäcksgatanilla. Siispä suoraan surman suuhun! Ihokarvani nousevat ylpeydestä ja ihailusta omaa rohkeuttani kohtaan.
Sörbäcksgatan on noin 350 metriä pitkä, melko hyväkuntoinen pihatie kranaattien pirstoma valtaväylä, jonka toiselle laidalle on parkkeerattu autoja tankkeja. En voi olla huomaamatta, että autokanta on suomalaista uudempi maahanmuutto on perseestä. Toisella puolella katua on viehättävä, kauniisti hoidettu pikkuinen puistoalue penkkeineen ja lampineen kurjuutta ja kuolemaa. Niiden takana kohoavat kerrostalot.
Nousen autosta tankista. Ehdin tuskin sulkea oven ladata aseeni, kun joudun jo kontaktiin paikallisen kanssa. Minua kohti pyöräilee noin kuusivuotias, kiharatukkainen pikkulapsi terroristi ja mokeltaa tervehdyksen paksulla Skånen murteella ällöttävällä mamukielellä. En uskalla ärsyttää väkivaltaisia paikallisia, joten tervehdin takaisin huudan “Je ne suis pas Charlie!”
Kävelen tetsaan eteenpäin. Kivijalassa on pieni kauppa, josta käyn ostamassa jäätelön maamiinan. Kerrostalojen pihoilla lapset leikkivät kuolevat, teinit pelaavat keski-ikäisten kanssa backgammonia ja tammea kivittävät hunnuttamattomia naisia. Seinät on koristeltu pirtein maalauksin verellä ja kranaatinsirpaleilla.
En kestä enää – on siirryttävä eteenpäin.
Mellanbäcksgången on mahdollisesti vieläkin rauhallisempi vaarallisempi, vehreä kävelykatu pelätty sniper alley. Harvat vastaantulijat hymyilevät ja katsovat silmiin irvistävät murhanhimoisesti. Minut ohittaa tyttö terroristi, joka kyysää pienempää tyttöä terroristia tarakalla. Pienemmällä on sylissä mankka, josta raikuu etnopoppi tappouhkaus. Kävelen väärällä puolella tietä, ja takaa pyöräilevä pappa terroristi soittaa äkäisenä kelloa ampuu singolla.
Palaan parkkipaikalle tykistökeskitykseen huomatakseni, että autoni tankkini on koskematon räjäytetty. Ajan pois varastan uuden.
Norrbäcksgatanin risteyksessä joudun konfliktiin paikallisen kanssa. Hän tulee oikealta, joten pysäytän. Toinenkin kuski pysäyttää. Katsomme toisiamme. Hän viittaa minua menemään näyttelee loukkaavia mamukäsimerkkejä, minä vastaan samalla mitalla. Tuijotamme toistemme silmiin ja naurahdamme solvaamme toistemme äitejä. Lopulta minun on taivuttava miehen kohteliaisuuden isomman tykin edessä.
Myös Norrbäcksgatan on pieni pihatie hajalle ammuttu miinakenttä. On kaunis lauantaipäivä tuomiopäivä. Ihmisiä terroristeja on liikkeellä muutamia. Kulmassa mies kaupittelee naapureilleen luomuvihanneksia taisteluhelikoptereita.
Viimeinen etappi, Hålsjögatan. Pihoilla nurmikot on ajettu tasaiseksi viiden sentin matoksi haavoittuneet ulvovat kuolemantuskissaan. Squash-klubille pommisuojaan on lämpimänäkin päivänä jonoa. Katson hiukan kateellisena jäteastioita monikärkiohjuksia: täällä näemmä on jo pitkään lajiteltu myös muovi taisteltu Allahin nimeen.
Olen selvinnyt. Tilanne oli tiukka, mutta olen yhä elossa. Jotkut kutsuvat hulluksi, toiset rohkeaksi, mutta raportti ei ole täydellinen ilman yöllistä tunkeutumista toiseen vihollisen valloittamaan kohteeseen, Rosengårdiin.
Öinen Rosengård on kuin öinen Oulunkylä Aleppo. Kerrostalojen ikkunoista loistaa vielä valoja ammutaan, muuten on hiljaista ja rauhallista. Pikkukauppa on vielä auki, sen edessä pyörii muutama nuori aikuinen terroristi. Heittelevät koripalloa käsikranaatteja. Falafel-kiskalla huumekauppiailla ei juuri nyt ole asiakkaita, mutta ehkä heitä myöhemmin valuu ostarin terroristien päämajan baarista hakemaan evästä kotimatkalle.
Niin, pahamaineinen Rosengårdin ostari terroristien päämaja. Nousen vapisten autosta tankista. Missään ei ole ketään. Ihmiset terroristit ovat nukkumassa sossupummeja. Sitten näen sen. Terroriteoista hirveimmän.
Tiesin, että kohtaisin matkallani hirveyksiä, mutta tämä on liikaa. Pissattaa en kestä enää. Minun on lähdettävä. Olen kuitenkin saanut selville, mistä Malmössä on kyse. Rikollisjärjestöt ovat vuoden aikana ammuskelleet ja heitelleet käsikranaatteja. Ihmisiä on kuollut ja se on hirveää.
Mutta onko Malmö vaarallinen sotatanner? Ei todellakaan ehdottomasti kyllä.
Kirjoittaja on HS:n toimittaja.
Lue myös: Tämän takia natsia saa sanoa natsiksihttp://www.hs.fi/kotimaa/a1438567519709
