Nyt.fi
Turvallisessa kauhussa paha katoaa lopulta tuhkana tuuleen – viikonlopun Kauhucon-tapahtumassa pohditaan myös
Miksi joku haluaa pelätä kirja kädessä tai inhota ja kauhistua ruudun ääressä? Toisin sanoen, miksi ihmiset pitävät kauhuelokuvista ja kauhukirjallisuudesta?
Kauhun ystävät näyttävät haluavan kokea tunteita, joita yleensä pidetään epämukavina. Tätä ristiriitaa kutsutaan kauhun paradoksiksi.
Asiaa pohtivat tänä sunnuntaina kirjailija Tiina Raevaarahttps://www.hs.fi/haku/?query=tiina+raevaara ja tutkija Jarkko Toikkanenhttps://www.hs.fi/haku/?query=jarkko+toikkanen.
He keskustelevat aiheesta ”Miksi kauhun kokeminen turvallisesti kiehtoo?” viikonloppuna Helsingin Rikhardinkadun kirjastossa pidettävässä KauhuCon-tapahtumassa. Luvassa on keskusteluohjelmaa, esitelmiä ja lyhytelokuvaesityksiä.
Kauhun paradoksia käsittelee myös Tapani Kilpeläinenhttps://www.hs.fi/haku/?query=tapani+kilpelainen vuonna 2015 ilmestyneessä kirjassaan Silmät ilman kasvoja – Kauhu filosofiana. Kilpeläinen tekee tiiviin katsauksen kauhun ja filosofian väliseen kiinnostavaan keskusteluun.
Kauhun paradoksi on vain yksi monista kauhuun liittyvistä filosofisista kysymyksistä.
Perinteisesti kauhua on kaikesta pelottavuudestaan huolimatta pidetty konservatiivisena elokuvalajina. Vaikka Dracula vaanii uhrejaan, lopussa se saa puuvaajan rintaansa ja katoaa tuhkana tuuleen. Elämä on taas onnellista ja turvallista.
Andrew Tudorinhttps://www.hs.fi/haku/?query=andrew+tudorin mukaan tämä on vain puoli totuutta kauhusta. Edellä kuvatun laista kauhua hän kutsuu ”turvalliseksi kauhuksi”. On myös toisenlaista kauhua, jonka Tudor nimeää paranoidiksi kauhuksi.
Paranoidit kauhuleffat ja -kirjat ovat niitä, joissa tuttu ja turvallinen muuttuu vieraaksi ja pelottavaksi, eikä palaa lopussa enää tutuksi. Sellainen kauhu ei pistä miettimään, onko eteisen pimeässä mörkö. Se saa epäilemään, olenko minä vai maailma tullut hulluksi, kun yhtäkkiä tuntuu, että kaikki on jotenkin huolestuttavalla tavalla outoa.
Tudorin mukaan paranoidin kauhun aikakautta on eletty 1960-luvun lopulta lähtien. Muuttuneen maailman kauhuja kuvattiin sellaisissa elokuvissa kuin Rosemaryn painajainen ja Night of the Living Dead, molemmat vuodelta 1968.
Katsojat ovat jo tottuneet siihen, että nykyaikaisissa kauhutarinoissa ei ole onnellista tai edes kovin selkeää loppua. Yksinkertaisimmillaan se tarkoittaa, ettei paha olekaan poistunut. Kun elokuvan lopussa veren tahrimat selviytyjät matkaavat käsi kädessä kohti auringonnousua, kamera kulkee paikalle, jossa hirviön ruumis makaa. Yhtäkkiä sen silmä aukeaa tai koura kurkottaa kohti taivaita.
Halvimmillaan tällä luvataan katsojille, että luvassa on vielä ainakin yksi jatko-osa. Syvällisemmin tässä on kyse siitä, että uhka ei ole poistunut mihinkään.
Kilpeläinen lainaa kirjassaan Éric Dufouriahttps://www.hs.fi/haku/?query=eric+dufouria, jonka mukaan tällainen kauhuelokuva oli mahdollinen vasta 1960-luvulla, kun italialainen neorealismi ja ranskalainen uusi aalto olivat esitelleet käsityksen elokuvasta, joka ei pyri kohti ratkaisua.
Kilpeläisen kirja käy läpi laajalti ja tiiviisti erilaisia teorioita siitä, mitä kauhu oikeastaan on.
Yhden määritelmän antaa suomalainen filosofi Sami Pihlströmhttps://www.hs.fi/haku/?query=sami+pihlstrom, joka on tutkinut muun muassa uskonnon filosofiaa. Hänen mukaan kauhutaiteessa on filosofisesti kyse vierauden, toiseuden, tuntemattomuuden, käsittämättömyyden ja kuvaamattomuuden käsitteistä. Kauhussa kohdataan joku, mitä ei voi pitää inhimillisenä. Näin kauhu hämmentää ja hajottaa tapamme ymmärtää ja kokea maailmamme.
Kauhua pohtineet filosofit sekä filosofiaa kirjoittaneet kauhukirjailijat, kuten Thomas Ligotti,https://www.hs.fi/haku/?query=thomas+ligotti, ovat löytäneet merkittävän yhteyden kauhun ja filosofian välillä.
Kauhu, varsinkin se paranoidi kauhu, vie meidät oudon ja kumman äärelle. Outo on kohta, jossa kykymme käsittää ja ylipäätään ajatella asioita loppuu. Se paljastaa siis rajallisuutemme.
Varsinkin nykyajan filosofiassa moni ajattelija on myös päätynyt pohtimaan ihmisen rajallisuutta. Filosofit yrittävät miettiä, mikä on sellaista, että emme edes pysty miettimään sitä.
Tämä on filosofian ja kauhun yhteys. Molemmat vievät meidät rajalle, jonka toisella puolella ammottaa vain kuilu. Se, jos mikä, on todella kauheaa.
Entä jos tämä kuilu on ainoa, mikä on lopulta todellista? Mitä jos emme oikeasti ymmärrä todellista maailmaa? Mitä jos maailmassa ei ole mitään mieltä ja merkitystä?
Mitä jos maailma ei loppujen lopuksi välitä meistä tippaakaan?
Kaikkein kauheinta on juuri ajatus maailmasta ilman meitä. Näin kirjoittaa Eugene Thackerhttps://www.hs.fi/haku/?query=eugene+thacker vuonna 2011 ilmestyneessä kirjassaan In the Dust of this World. The Horror of Philosophy Vol. 1.
Viimeistään valistuksen myötä opimme asettamaan ihmisen maailman keskipisteeksi, niin tieteessä kuin filosofiassa. Thacker tarjoaa tilalle hyvin synkkää kuvaa maailmasta ja elämästä. Se kiteytyy hänen viimeisimmän teoksen nimessä – Cosmic Pessimism, kosminen pessimismi.
Ehkä kaikkein syvimmälle elämänvastaisuuden vie Thomas Ligottihttps://www.hs.fi/haku/?query=thomas+ligotti. Hänen asenteensa elämää kohtaan on ”antinatalismi”. Se tarkoittaa filosofista käsitystä, jonka mukaan meitä ei edes pitäisi olla olemassa. Maailma on niin kauhea paikka ja elämä niin vastenmielistä, että olisi parempi, jos kukaan ei olisi koskaan edes syntynyt. Ainakaan ketään lisää ei pitäisi syntyä. Siksi antinatalismi vastustaa lasten tekemistä tähän kurjuuteen.
Ligottin filosofinen pääteos Conspiracy Against the Human Race on hurja vyörytys kaiken pohjattomasta merkityksettömyydestä.
Ligotti haluaa näyttää lukijalleen maailman, joka on täysin välinpitämätön meitä kohtaan. Maailman, jossa millään ei ole lopulta mitään väliä.
Se on kaikkein kauheinta.
KauhuCon Rikhardinkadun kirjastossa (Rikhardinkatu 3) la 1.4. klo 10–16, su 2.4. klo 12–18. Vapaa pääsy. Lue myös KauhuConia käsittelevä kolumni: Timo Hännikäisen esiintyminen peruttiin kauhutapahtumassa, osan mielestä ”suvakit pilasivat taas kaiken” – Näin minusta, kauhufanista, tuli kukkahattutätihttp://www.hs.fi/nyt/art-2000005115954.html
Kauhun ystävät näyttävät haluavan kokea tunteita, joita yleensä pidetään epämukavina. Tätä ristiriitaa kutsutaan kauhun paradoksiksi.
Asiaa pohtivat tänä sunnuntaina kirjailija Tiina Raevaarahttps://www.hs.fi/haku/?query=tiina+raevaara ja tutkija Jarkko Toikkanenhttps://www.hs.fi/haku/?query=jarkko+toikkanen.
He keskustelevat aiheesta ”Miksi kauhun kokeminen turvallisesti kiehtoo?” viikonloppuna Helsingin Rikhardinkadun kirjastossa pidettävässä KauhuCon-tapahtumassa. Luvassa on keskusteluohjelmaa, esitelmiä ja lyhytelokuvaesityksiä.
Kauhun paradoksia käsittelee myös Tapani Kilpeläinenhttps://www.hs.fi/haku/?query=tapani+kilpelainen vuonna 2015 ilmestyneessä kirjassaan Silmät ilman kasvoja – Kauhu filosofiana. Kilpeläinen tekee tiiviin katsauksen kauhun ja filosofian väliseen kiinnostavaan keskusteluun.
Kauhun paradoksi on vain yksi monista kauhuun liittyvistä filosofisista kysymyksistä.
Perinteisesti kauhua on kaikesta pelottavuudestaan huolimatta pidetty konservatiivisena elokuvalajina. Vaikka Dracula vaanii uhrejaan, lopussa se saa puuvaajan rintaansa ja katoaa tuhkana tuuleen. Elämä on taas onnellista ja turvallista.
Andrew Tudorinhttps://www.hs.fi/haku/?query=andrew+tudorin mukaan tämä on vain puoli totuutta kauhusta. Edellä kuvatun laista kauhua hän kutsuu ”turvalliseksi kauhuksi”. On myös toisenlaista kauhua, jonka Tudor nimeää paranoidiksi kauhuksi.
Paranoidit kauhuleffat ja -kirjat ovat niitä, joissa tuttu ja turvallinen muuttuu vieraaksi ja pelottavaksi, eikä palaa lopussa enää tutuksi. Sellainen kauhu ei pistä miettimään, onko eteisen pimeässä mörkö. Se saa epäilemään, olenko minä vai maailma tullut hulluksi, kun yhtäkkiä tuntuu, että kaikki on jotenkin huolestuttavalla tavalla outoa.
Tudorin mukaan paranoidin kauhun aikakautta on eletty 1960-luvun lopulta lähtien. Muuttuneen maailman kauhuja kuvattiin sellaisissa elokuvissa kuin Rosemaryn painajainen ja Night of the Living Dead, molemmat vuodelta 1968.
Katsojat ovat jo tottuneet siihen, että nykyaikaisissa kauhutarinoissa ei ole onnellista tai edes kovin selkeää loppua. Yksinkertaisimmillaan se tarkoittaa, ettei paha olekaan poistunut. Kun elokuvan lopussa veren tahrimat selviytyjät matkaavat käsi kädessä kohti auringonnousua, kamera kulkee paikalle, jossa hirviön ruumis makaa. Yhtäkkiä sen silmä aukeaa tai koura kurkottaa kohti taivaita.
Halvimmillaan tällä luvataan katsojille, että luvassa on vielä ainakin yksi jatko-osa. Syvällisemmin tässä on kyse siitä, että uhka ei ole poistunut mihinkään.
Kilpeläinen lainaa kirjassaan Éric Dufouriahttps://www.hs.fi/haku/?query=eric+dufouria, jonka mukaan tällainen kauhuelokuva oli mahdollinen vasta 1960-luvulla, kun italialainen neorealismi ja ranskalainen uusi aalto olivat esitelleet käsityksen elokuvasta, joka ei pyri kohti ratkaisua.
Kilpeläisen kirja käy läpi laajalti ja tiiviisti erilaisia teorioita siitä, mitä kauhu oikeastaan on.
Yhden määritelmän antaa suomalainen filosofi Sami Pihlströmhttps://www.hs.fi/haku/?query=sami+pihlstrom, joka on tutkinut muun muassa uskonnon filosofiaa. Hänen mukaan kauhutaiteessa on filosofisesti kyse vierauden, toiseuden, tuntemattomuuden, käsittämättömyyden ja kuvaamattomuuden käsitteistä. Kauhussa kohdataan joku, mitä ei voi pitää inhimillisenä. Näin kauhu hämmentää ja hajottaa tapamme ymmärtää ja kokea maailmamme.
Kauhua pohtineet filosofit sekä filosofiaa kirjoittaneet kauhukirjailijat, kuten Thomas Ligotti,https://www.hs.fi/haku/?query=thomas+ligotti, ovat löytäneet merkittävän yhteyden kauhun ja filosofian välillä.
Kauhu, varsinkin se paranoidi kauhu, vie meidät oudon ja kumman äärelle. Outo on kohta, jossa kykymme käsittää ja ylipäätään ajatella asioita loppuu. Se paljastaa siis rajallisuutemme.
Varsinkin nykyajan filosofiassa moni ajattelija on myös päätynyt pohtimaan ihmisen rajallisuutta. Filosofit yrittävät miettiä, mikä on sellaista, että emme edes pysty miettimään sitä.
Tämä on filosofian ja kauhun yhteys. Molemmat vievät meidät rajalle, jonka toisella puolella ammottaa vain kuilu. Se, jos mikä, on todella kauheaa.
Entä jos tämä kuilu on ainoa, mikä on lopulta todellista? Mitä jos emme oikeasti ymmärrä todellista maailmaa? Mitä jos maailmassa ei ole mitään mieltä ja merkitystä?
Mitä jos maailma ei loppujen lopuksi välitä meistä tippaakaan?
Kaikkein kauheinta on juuri ajatus maailmasta ilman meitä. Näin kirjoittaa Eugene Thackerhttps://www.hs.fi/haku/?query=eugene+thacker vuonna 2011 ilmestyneessä kirjassaan In the Dust of this World. The Horror of Philosophy Vol. 1.
Viimeistään valistuksen myötä opimme asettamaan ihmisen maailman keskipisteeksi, niin tieteessä kuin filosofiassa. Thacker tarjoaa tilalle hyvin synkkää kuvaa maailmasta ja elämästä. Se kiteytyy hänen viimeisimmän teoksen nimessä – Cosmic Pessimism, kosminen pessimismi.
Ehkä kaikkein syvimmälle elämänvastaisuuden vie Thomas Ligottihttps://www.hs.fi/haku/?query=thomas+ligotti. Hänen asenteensa elämää kohtaan on ”antinatalismi”. Se tarkoittaa filosofista käsitystä, jonka mukaan meitä ei edes pitäisi olla olemassa. Maailma on niin kauhea paikka ja elämä niin vastenmielistä, että olisi parempi, jos kukaan ei olisi koskaan edes syntynyt. Ainakaan ketään lisää ei pitäisi syntyä. Siksi antinatalismi vastustaa lasten tekemistä tähän kurjuuteen.
Ligottin filosofinen pääteos Conspiracy Against the Human Race on hurja vyörytys kaiken pohjattomasta merkityksettömyydestä.
Ligotti haluaa näyttää lukijalleen maailman, joka on täysin välinpitämätön meitä kohtaan. Maailman, jossa millään ei ole lopulta mitään väliä.
Se on kaikkein kauheinta.
KauhuCon Rikhardinkadun kirjastossa (Rikhardinkatu 3) la 1.4. klo 10–16, su 2.4. klo 12–18. Vapaa pääsy. Lue myös KauhuConia käsittelevä kolumni: Timo Hännikäisen esiintyminen peruttiin kauhutapahtumassa, osan mielestä ”suvakit pilasivat taas kaiken” – Näin minusta, kauhufanista, tuli kukkahattutätihttp://www.hs.fi/nyt/art-2000005115954.html
HS Digistä löydät Hesarin juttuarkiston helmet
Saat tilaajana kokeilla HS Digiä maksutta
Tilaajille
Haluatko lukea koko artikkelin?
Hyödynnä maksuton tutustumistilaus, niin pääset lukemaan rajoituksetta tämän ja muita kiinnostavia artikkeleita:
