Helsingin uuden italialaisen ravintolan pasta erottuu edukseen, mutta mauttomat annokset saavat miettimään, maistavatko kokit itse ruokiaan ollenkaan

Alice Italian

★★★


Missä? Konepajankuja 1, aliceitalian.fi, 0400 513 933.

Koska? Ma 7.45–14.30, ti–to 7.45–23, la 16–23

Paljonko? Lounas 9,80–12,50 e, alkuruuat 5–11 e , pastat 7–12 e, pizzat 8–12 e, pääruuat 10–19 e.

Aina kun kaupunkiin ilmaantuu uusi italialainen ravintola, pastan ystävän päässä herää se sama toiveikas ajatus: joko nyt? Joko vihdoin Helsinkiin saataisiin hyvä pastaravintola?

Mahdotonta sen ei pitäisi olla. Onhan viime vuosina Helsingin pizzatilannekin pompahtanut varsin hyvälle tolalle.

Lähes kaikkihan tykkäävät hyvästä pastasta, mutta silti karu totuus on, että helsinkiläisistä ravintoloista sellaista ei tahdo satunnaisia onnistumisia lukuun ottamatta saada. Laadukas ja tasaisen varma pastaravintola puuttuu edelleen.

Reilu kuukausi sitten Vallilassa avattiin Alice Italian. Nettisivujen perusteella tulokas vaikuttaa lupaavalta. Luvassa pitäisi olla itse tehtyä tuorepastaa, jota leipovat italialaiset kokit. Jossain vilahtaa sana ”aito”.

Olisikohan odotus vihdoin päättynyt?

Alice Italian löytyy Konepajan alueen kupeesta, uudenuutukaisesta toimistotalosta, jonka yläkerrassa harjoitetaan muun muassa muodikasta coworking-toimintaa.

Sisämitoiltaan ravintola on hallimaisen suuri. Modernin neutraali sisustus toimii mukavasti silmille, mutta korville ei. Äänet kimpoilevat häiritsevästi, koska mitään tekstiilejä ei ole kelpuutettu pehmentämään meluisuutta.

Seinillä on oikea taidetta ja silmään pitää se, että pienille hyllyille on nostettu somisteeksi Hipster-viinipulloja.

Lounasmeininki ei vaikuta juurikaan hipsterimäiseltä, mutta ei myöskään italialaiselta. Tarjolla on muun muassa punajuuriburgeri ja ahvenanmaalainen uunimakkara.

Mutta kysymällähän asiat selviävät.

”Tämä on italialainen iltaisin”, tarjoilija kertoo, ja arvelee samaan syssyyn, että ilmaus ”ahvenanmaalainen” uunimakkaran yhteydessä on lähinnä huumoria.

Lounaskonsepti on hieman konstikas. On seisova pöytä, jossa on salaatteja, keitto ja yksi pääruuista (kuten esimerkiksi ahvenanmaalainen uunimakkara). Kasvispääruoka ja lounaspizza sen sijaan tuodaan pöytään.

Salaattitarjonta ei merkittävästi poikkea hyvälaatuisen työpaikkaruokalan salaattipöydästä, mutta sentään joitakin ruuanlaittotaitoon viittaavia pilkahduksia nousee esiin. Itse leivottu Focaccia-leipä on kuohkeaa ja onnistunutta, samoin kuin vivahteikas ja täyteläinen punajuurihummus.

Mustajuurikeittoa voisi kutsua peräti erinomaiseksi. Se on pehmeää ja täyteläistä, mutta mustajuuren omaleimaista makua ei ole hukutettu voihin ja kermaan.

Punajuuripurilaisen kokoonpanoa olisi ollut syytä harkita pitempään. Pihvin maku sinänsä on miellyttävä, vaikkakin mieto. Mutta yhdentekevän sämpylän väliin on ahdettu aivan liikaa mautonta kaalisalaattia, joka ei tue tai korosta pääraaka-aineen makua, vaan lähinnä vain tekee purilaisen syömisestä hankalaa.

Lounaspizzassa sen sijaan on paljon hyvää. Pohja on ohut ja rapea, ja paisto on onnistunut hyvin. Täytteitä ei myöskään ole liikaa, mutta tomaattikastikkeessa olisi säätämisen varaa. Yleensähän tomaattikastikkeiden ongelma on liiallinen makeus, mutta Alicessa se on turhan hapanta ja kaipaa suolaa ja pippuria

.

Ahvenanmaalainen uunimakkara on ääritavanomainen uunimakkara juustopitoisessa soosissa. Perunamuusissa maistuu mukavasti voi ja peruna, mutta sitä on pyöräytetty sekoittimessa muutama kierros liikaa, ja rakenteesta on tullut hieman liisterimäinen.

Sitten on aika siirtyä italialaiseen iltaan.

Ja kyllä, ruokalistalla riittää italialaisen keittiön perustermistöä, kuten bruschetta, arancino, carpaccio ja melanzane. Pastat hallitsevat listaa, ja ne ovat sieltä perinteisestä päästä. Tarjolla on pestoa, bolognesea ja voi-salviapastaa. Varsinaisia pääruokia on kaksi, kokonaisena kypsennetty kala ja tuikituttu munakoisopaistos, melanzana alla parmigiana.

Annoksia on kahta kokoa: iso ja pieni. Pirteä tarjoilija kertoo, että paikan linjaan kuuluu ruokien jakaminen. Sharing is caring (jakaminen on välittämistä), tarjoilija linjaa, ja varmasti niin onkin, mutta kuinka helppoa oikein on jakaa pasta-annos?

Alkupaloista houkuttelevimmalta vaikuttaa arancino, friteerattu riisipallo, jonka sisällä on mozzarellaa ja pinaattia. Pallerot ovat rakenteeltaan moitteettomia, niiden pinta on rapea ja sisus mehevä, eikä riisimassan koostumus ole liian puuromainen. Mutta missä on maku? Jollakin kumman tavalla keittiö on onnistunut saamaan hyvistä raaka-aineista aikaiseksi kokonaisuuden, joka ei maistu juuri miltään. Suolan ja pippurikin kanssa on kitsasteltu.

Sama murhe koskee kalacarpacciotakin, ja sitä pureskellessa alkaa mietityttää, maistavatko kokit itse ruokiaan ollenkaan. Kalassa suolaa on aivan liian vähän ja sitruunankin kirpeys on neutralisoitu öljyllä. Kala on hammasahventa ja valinta ihmetyttää hieman, sillä aika paljon lähempääkin löytyy loistavia ja luultavasti raikkaampia carpacciokaloja, kuten vaikkapa siikaa.

Alkupaloista maistuvin on bruschetta. Itse tehdyssä leivässä on hyvä sitko, ja tomaatti ja buffalomozzarellassa ovat hyvälaatuisia. Mutta jälleen kerran, suola ja pippuri olisivat parantaneet makua.

Tartarpihvi on tehty laadukkaasta rotunaudasta, mutta jostain syystä liha on pilkottu isohkoiksi kuutioiksi. Annos ei näytä houkuttelevalta ja suutuntuma on ikävä, varsinkin, kun suuhun osuu pari kuutioita, joihin on jäänyt sitkeää kalvoa.

Sitten on pastan aika.

Tilatessa selviää, että vain yksi pastoista on paikan päällä tehtyä tuorepastaa. Minun makuuni pastassa saisi olla vähän enemmän puruvastetta, mutta voi-salviakastikkeen kanssa se on pehmeää ja lempeää lohturuokaa. Tuoretta salviaa annoksessa on reilusti, joten makuakin piisaa. Suolaa tosin piti lisätä hieman itse.

Hieman yllättäen Alicen pastoista pesto nousee testiryhmän suosikiksi. Pastan keittäminen on mennyt nappiin, eikä pesto ole liian öljyistä, vaan basilika maistuu raikkaasti ja railakkaasti.

Myös bolognese on kelpo esitys, vaikka sitä vaivaakin taas mausteiden kanssa nuukailu.

Testi-iltana hammasahven on päässyt loppumaan, joten kokonaisena kypsennetty kala jää maistamatta. Listan toinen varsinainen pääruoka, munakoisopaistos, on mehevää ja paahteista. Mutta tomaattikastike kaipaa edelleen säätämistä.

Jälkiruokalistalla on vain yksi annos, ja se on tiramisu, tietysti. Se jättää illallisesta hyvän maun. Tiramisu on sopivan kosteaa, kahvi maistuu ja makeus on pidetty sopivaisuuden rajoissa.

Alicessa palvelu on ystävällistä, jopa innostunutta, mutta ei kovin perusteellista. Annoksia ei esitellä, eikä raaka-aineista kerrota sanaakaan. Tarjoilijat voisivat myös opastaa asiakkaita tarkemmin jaettavien annosten valinnassa. Annoksia tulee nimittäin pöytään monta kerralla ja niiden yhteensovittaminen ei ole aivan yksinkertaista. Hurjimmillaan pöydässämme oli samaan aikaan kaksi pasta-annosta, munakoisopaistos ja kipollinen kikhernepyreetä.

Pastan ystävien kannattaa kuitenkin pitää Alicea silmällä. Paikan raaka-aineissa ei ole valittamista, ja useimpien annosten rakenteet ja tekniikat olivat kunnossa. Ehkäpä keittiö vielä saa tomaattikastikkeen mallilleen ja ehtii keskittyä siihen, kuinka ruokaan tulisi lisää makua. Suolasta ja pippurista sopisi aloittaa.