Kolme tutkijaa kirjoitti uskomattomia hölynpöly­artikkeleita feministisiin julkaisuihin ja sai osan niistä läpi – kysyimme suomalaistutkijoilta, mitä se kertoo feministisen tutkimuksen tasosta

Helen Pluckrosehttps://www.hs.fi/haku/?query=helen+pluckrose, James A. Lindsayhttps://www.hs.fi/haku/?query=james+a.+lindsay ja Peter Boghossianhttps://www.hs.fi/haku/?query=peter+boghossian aloittivat vuosi sitten projektin, jonka aikana he kirjoittivat ja lähettivät kaksikymmentä artikkelia tarjolle varsinkin feministiseen tutkimukseen keskittyneisiin tieteellisiin aikakauslehtiin.

Siis sellaisiin kuiviin mutta arvostettuihin lehtiin, joihin kirjoittaminen on iso osa tutkijoiden päivittäisestä leipätyöstä. Niiden lehtien kansien sisällä ovat syntyneet monet tälläkin hetkellä kuumana otsikoissa ja ihmisten mielissä kiehuvat ajatukset ja tavat katsella maailmaa: toksinen maskuliinisuus, valkoisen ihmisen etuoikeutettu asema, mikroaggressiot, miesten valta-asema naisiin nähden ja näiden harjoittama seksuaalinen väkivalta, queer-teoriat, ja niin edelleen.

Tässä projektissa vain joka ikinen julkaistavaksi tarjottu artikkeli oli tieteen kaapuun puettua hölynpölyä.

Projekti oli tarkoitushakuinen ja ilkeä, mutta sen voi helposti antaa anteeksi, sillä se oli myös ratkiriemukas. Siis sellainen, että kiihkeimmänkin tasa-arvotutkijan oli varmasti vaikea lukea sen löydöksiä nauramatta ääneen.

Artikkeleissa ei ainoastaan ollut päätä eikä häntää, vaan ne olivat poskettoman absurdeja ja törkeitä.

Kirjoittajien – kaikki joko tutkijoita tai muuten akatemiassa työskenteleviä ihmisiä itsekin – juonena oli kirjoittaa tyypillisestä feministiseltä tutkimukselta vaikuttava artikkeli, johon he sisällyttivät hillittömiä väitteitä, älyvapaita päätelmiä tai epäinhimillistäviä ja julmia suosituksia, kuitenkin niin että artikkelin sisältämät aivopierut peiteltiin sopivan muodikkailla sukupuolentutkimuksen ilmaisuilla ja etsiskelemällä alan kirjallisuudesta edes joten kuten sopivat sitaatit lähdeviitteiksi.

Sitten he odottivat ja katsoivat, menevätkö tekstit arvostetuissa tiedejulkaisuissa läpi.

Periaatteessa yhdenkään ei olisi pitänyt ylittää julkaisukynnystä, sillä sisältö on … no, melkoista.

Koirapuistoja käsittelevässä artikkelissa väitettiin, että koirien keskinäinen nylkyttäminen koirakentällä on osoitus koirien ”raiskauskulttuurista” ja että myös miehiä voisi kouluttaa kuten koiria jotta miesten taipumus seksuaaliseen väkivaltaan voitaisiin kitkeä pois. Artikkelissa oli myös mainintoja siitä, kuinka koirien omistajat ”olettavat” koiriensa sukupuolen ja väite, että tutkija oli käsikopelolla tarkastanut koirapuistossa käyneiden koirien sukuelimet.

Toisessa artikkelissa paheksuttiin heteromiesten yleisesti kokemaa vastenmielisyyttä harrastaa masturbaatiota anaalisesti ja ehdotettiin dildon laittamista takapuoleen keinona taistella ”homohysteriaa”, ”transhysteriaa” ja transfobiaa vastaan.

He kirjoittivat uusiksi luvun Hitlerin Taisteluni-kirjasta, mutta vaihtoivat natsien käyttämien termien tilalle feministisen tutkimuksen käyttämiä termejä.

Edelleen yhdessä käsiteltiin sitä, että mies syyllistyy seksuaaliseen väkivaltaan, jos ajattelee naista masturboidessaan.

Kehopositiivisuutta käsittelevässä artikkelissa he ehdottivat, että sairaalloinen lihominen on kehonrakennusta siinä missä punttisalilla käyminenkin ja että itse asiassa lihominen olisi oivallinen kehonrakennuksen tapainen urheilulaji.

He ehdottivat feministisen tai kriittisen pedagogian artikkelissaan, että kouluissa valkoisten miesoppilaiden tulisi istua lattialla (kevyissä) kahleissa ilman puheoikeutta.

Eräässä artikkelissa he pitivät esimerkiksi ”feminististä tulkitsevaa tanssia” perinteistä tiedettä parempana tapana tutkia tähtiä ja maailmankaikkeutta, sillä tähän asti astronomiaa ovat tutkineet valkoiset kolonialistista perinnettä edustavat miehet.

Ja niin edelleen, kahdenkymmenen täysin absurdin artikkelin verran.

Ikään kuin tulevaa sosiaalisen median raivoa ennakoiden, eräässä artikkelissa pyrittiin osoittamaan, että minkäänlainen – satiirinenkaan – kritiikki feminististä tutkimusta kohtaan on automaattisesti väärin ja sortoa.

Kirjoitettuja artikkeleita hämmentävämpää on tietysti se, että niistä seitsemän päätyi julkaistavaksi asti, osa jopa julkaisuissa joita pidetään ympäri maapalloa varsin kovatasoisina alallaan.

Esimerkiksi julkaisu Gender, Place and Culture, joka on varsin arvostettu julkaisu alallaan, nosti koirien raiskauskulttuuria käsittelevän artikkelin yhdeksi 25-vuotisjuhlanumeroidensa pääartikkeleista. Vertaisarvioinnin mukaan se oli ”upea artikkeli”.

Miesten anaalista masturbaatiota homo- ja transfobian hoitona käsitellyt artikkeli sai samanlaista suitsutusta Sex & Culture -lehdessä: ”Tämä artikkeli on uskomattoman rikas ja jännittävä lisä seksuaalisuuden ja kulttuurin tutkimukseen, varsinkin siinä missä risteävät maskuliinisuuden ja anaalisuuden käsitteet.”

Myös jonkinlaista ajatuspoliisivaltiota kannattavaa artikkelia, jonka mukaan feministisen tutkimuksen käsittely ironisesti tai satiirisesti olisi epäeettistä, kuvailtiin Hypatia-lehden vertaisarvioinnin mukaan erinomaiseksi ja sitä pidettiin oivallisena lisänä feministiseen filosofiaan. Samoin Affilia-lehdessä julkaistiin feministisillä muotisanoilla pippuroitu Mein Kampf ja liikalihavuutta kehonrakennuksena käsitellyt artikkeli Fat Studiesissa.

Toisaalta valtaosa artikkeleista hylättiin heti tai niihin vaadittiin merkittäviä korjauksia ja julkaisu jäi limboon.

Naisen ajatteleminen masturboidessa seksuaalisena väkivaltana ei mennyt läpi Sociological theory -lehdessä, feministisen tanssin keinoin tehtävä tähtitiede palautettiin korjauksia varten Women’s Studies International Forumissa.

Myös intersektionaalisen feminismin perspektiivistä tehty pedagogia, jossa valkoiset miehet joutuivat siis istumaan kouluissa lattialla kahleissa palautettiin kirjoittajalle korjauksia varten, mutta hylkäyksen syynä eivät olleet lattialla istuminen tai kahleet.

Kaiken kaikkiaan vain seitsemän kahdestakymmenestä artikkelista hyväksyttiin julkaistavaksi, ja näistä kolme lehdissä, jotka ovat tieteellisesti huippuja.

Mutta mitä tämä huijaus sitten sai aikaan?

On ilmiselvää, että kirjoittajat tähtäsivät tilanteeseen, jossa mahdollisimman uskomaton pajunköysi menisi läpi, mutta siten että itse pajunköysi olisi laajemman yleisön mielestä poskettoman hauskaa. Siten projekti saisi internetissä valtaisasti huomiota.

Se onnistui.

Areo-nimisessä verkkolehdessä julkaistussa jutussahttps://areomagazine.com/2018/10/02/academic-grievance-studies-and-the-corruption-of-scholarship/ kirjoittajat nimittivät huijauksen kohteena olevia tutkimusaloja ”epäkohtatutkimukseksi” (grievance studies), joten ei varmaankaan ole väärin olettaa että heidän lähtökohtainen asenteensa feminististä nykytutkimusta kohtaan olisi erityisen positiivinen.



Kirjoittajat itse sanovat projektia esittelevällä videollahttps://www.youtube.com/watch?v=kVk9a5Jcd1k olevansa itsekin vasemmistolaisia tutkijoita, ja perustelevat Areo-lehdessä huijausta halulla puhdistaa sinänsä tarpeelliset tieteenalat hölynpölystä, politikoinnista ja kaikenlaisesta humpuukista:

”Jotain on mennyt pieleen yliopistoissa – varsinkin joillain humanististisilla tutkimusaloilla. Lähinnä yhteiskunnallisten epäkohtien oikominen on tullut tutkimuksessa totuuden selvittämistä tärkeämmäksi, ellei täysin hallitsevaksi, ja tutkijat painostavat opiskelijoita, muuta henkilökuntaa ja muita laitoksia omaksumaan heidän maailmankuvansa. Tämä maailmankuva ei ole tieteellinen eikä se ole tarkka.”

”Toivomme että tämä (hankkeemme) antaa ihmisille – varsinkin niille, jotka uskovat liberalismiin, kehitykseen, avoimeen tiedonhankintaan ja sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen – selkeän syyn katsoa akateemisesta ja aktivistisesta vasemmistosta tulevaa identiteettipolitiikka­hulluutta ja sanoa: ei, en lähde tähän mukaan, eivätkä nämä ihmiset edusta minua.”

Huijausartikkeleiden ujuttaminen akateemisiin journaaleihin ei ole ryhmän omaa keksintöä. Kuuluisin esimerkki on fysiikan professori Alan Sokalinhttps://www.hs.fi/haku/?query=alan+sokalin sosiaalitieteiden julkaisu Social Textiin vuonna 1996 kirjoittama hölynpölyartikkeli, jossa hän käyttäen postmodernin tutkimuksen omaksumaa sanastoa ja lähteitä todisteli esimerkiksi että painovoima on sosiaalinen konstruktio eli ihmisten omissa päissään keksimä ilmiö.

Huijausartikkeleita on onnistuttu saamaan myös luonnontieteellisiin julkaisuihin, kuuluisimpana esimerkkinä Discover-lehden bloggaajan kirjoittamahttp://blogs.discovermagazine.com/neuroskeptic/2017/07/22/predatory-journals-star-wars-sting/#.WXZKGtPysWp biologian alan artikkeli, jossa solun mitokondrioiden tilalla väitettiin olevan Star Warsin midi-chloridianeja, pieniä eliöitä jotka antavat jediritareille voimansa.

Tämän uusimman huijauksen tekijöiden antamista lausunnoista on helppo päätellä, että tekijöiden tarkoituksena on vaikuttaa varsinkin Yhdysvalloissa ja varsinkin amerikkalaisten yliopistojen kampuksilla kuumeisina lyöviin kulttuurisotien laineisiin.

Kulttuurisodilla tarkoitetaan hyvin karkeasti ottaen sitä kehitystä, jossa vastakkain ovat yhteiskunnallisista rakenteista johtuvan sorron, etuoikeuden ja valta-asetelmien varaan rakennettu feministinen tapa ajatella maailmaa ja perinteisempi tai konservatiivisempi maailmankuva, jossa yksilön oma vastuu itsestään korostuu.

Tämä kahden maailmankatsomuksen kohtaaminen on nähtävissä Suomessakin esimerkiksi medioiden otsikoissa, ja se aiheuttaa lähes loputtomalta tuntuvaa riitelyä sosiaalisessa mediassa.

Yhdysvalloissa kulttuurisota on kuitenkin huomattavasti tulehtuneempaa kuin muualla.

Esimerkiksi tässä videossa yliopisto-opiskelijat itkevät, karjuvat ja vaativat biologian professori Brett Weinsteininhttps://www.hs.fi/haku/?query=brett+weinsteinin eroa, koska tämä on heidän mielestään syyllistynyt rasismiin vastustamalla opettajien sähköpostilistalla yliopistolle suunniteltua päivää, jolloin valkoihoisilta oppilailta kiellettäisiin pääsy luennoille.



Tavallaan tehdyn huijauksen vaikutukset siis ulottuvat myös yliopistojen ulkopuolelle, sillä niin ulottuu feministinen ajattelukin.

Soitimme kahdelle aiheeseen perehtyneelle suomalaistutkijalle ja kysyimme, mitä ajatuksia huijausprojekti heissä herättää.

Tampereen yliopiston suku­puolen­tutkimuksen professori Anu Koivunenhttps://www.hs.fi/haku/?query=anu+koivunen korostaa, että on perehtynyt aiheesta kirjoitettuun Areo-lehden artikkeliin ja siitä käytyyn sosiaalisen median keskusteluun. Tutkijakolmikon tieteellisiin julkaisuihin tarjoamia huijausartikkeleja hän ei ole sen sijaan lukenut yksityiskohtaisesti.

Koivunen on huolissaan erityisesti kahdesta hänelle tutusta julkaisusta: Hypatia ja Gender, Place, and Culture -nimisistä tieteellisistä lehdestä. Molemmat ovat julkaisseet yhden tutkijakolmikon tarjoaman huijausartikkelin, vaikka esimerkiksi suomalainen tieteellisiä julkaisuja arvioiva Julkaisufoorumihttps://www.tsv.fi/julkaisufoorumi/haku.php määrittelee ne johtavan tason tieteellisiksi julkaisuiksi.

”Heillä on tapahtunut ihan selkeä virhe siinä, miten tällaiset tekstit ovat päässeet heidän prosesseissaan läpi”, Koivunen sanoo.

Julkaisufoorumi tunnistaa yhtä lukuun ottamatta myös muut huijausartikkelit julkaisseet lehdet. Sex Roles -lehti määritellään sen luokittelussa johtavan tason julkaisuksi. Sexuality & Culture, Affilia ja Journal of Poetry Therapy ovat puolestaan perustason julkaisuja. Ainoastaan Fat Studies on huijausartikkelin hyväksyneistä lehdistä sellainen, jota ei ole luokiteltu ollenkaan.

”On pakko sanoa, että suurin osa sukupuolen tutkimuksesta julkaistaan niin sanotuissa yleisjournaaleissa, ei siis erityisesti sukupuolen tutkimukseen keskittyneissä julkaisuissa”, Koivunen sanoo.

Se ei vähennä silti sitä Koivusen tunnetta, mikä hänelle nousi ensimmäisen kerran aiheesta lukiessa.

”Ensimmäinen ajatus oli, että hyvänen aika sentään. Millaisia teesejä ja minkälaisia projekteja on päässyt läpi tieteellisissä julkaisuissa. Samanaikaisesti heräsi kuitenkin ajatus siitä, että tätähän tutkijat ovat yrittäneet sanoa jo pitkään. Vertaisarviointi ei ole millään tavalla aukoton menetelmä.”

Miten tällaisten huijausartikkeleiden hyväksyminen voi sitten olla mahdollista?

Koivusen mukaan vertaisarvioinnissa on prosessina paljon ongelmia. Osittain se liittyy siihen, että tieteellinen julkaisu on iso bisnes julkaisijoille, mutta julkaisujen toimittajille ja julkaisujen arvioijille se on harrastustoimintaa, josta ei makseta korvausta. Julkaisut siis tuottavat rahaa, mutta niitä toimitetaan ja niiden tieteellisiä arvioidaan muiden töiden ohessa. Tämä ongelma on läsnä kaikkien alojen tieteellisissä julkaisuissa.

”Ei pitäisi olla mahdollista, että tieteellisissä julkaisuissa pääsee läpi artikkeleita, jotka eivät täytä kriteereitä, mutta käytäntö näyttää olevan toinen. Yksi ongelma on se, että vertaisarviointipyynnöt kasaantuvat tietyille asiantuntijoille.”

Saman ongelman nostaa esille Tampereen yliopistolla työs­kentelevä kasvatus­tieteiden ja filosofian tutkija ja tiede­toimittaja Tuukka Tomperihttps://www.hs.fi/haku/?query=tuukka+tomperi, joka on perehtynyt tällä viikolla huijausprojektiin ja siinä kirjoitettuihin artikkeleihin.

”Tässä näkyvät kaikki yliopistojen perusongelmat. Tulosten mittaaminen ja kilpailu paineistavat, ja julkaisuja halutaan kiireellisesti ulos. Kaikilla on kauhea kiire ja vähemmän aikaa perehtyä aiheisiin. Silloin laatu alkaa madaltua, ja tyydytään tarkastamaan, näyttäähän joku suurin piirtein pätevältä ja hyvältä. Saattaa käydä näin. Tähän pitäisi puuttua. Pitäisi saada pitkäjänteisempää tutkimusta, rauhallisia prosesseja. Enemmän aikaa, vähemmän hektisyyttä”, Tomperi sanoo.

Huijausartikkelien onnistumisesta kertovan jutun jälkeen erityisesti sukupuolentutkimuksen merkitys ja oleellisuus on noussut jälleen kovan arvostelun kohteeksi.

”Tällä projektilla on haluttu osoittaa, että tieteellisiä artikkeleita arvioivien tutkijoiden omat moraalis-poliittiset vakaumukset vaikuttavat siihen, millaisia tutkimuksia hyväksytään. Tämä ei ole tämän projektin perusteella koko totuus, mutta tähän huoleen pitää suhtautua silti vakavasti”, Tomperi sanoo.

Onko todella niin, että esimerkiksi sukupuolentutkimuksessa voi mennä läpi minkälaisia tahansa räväköitä tutkimusaiheita ja jopa täysin käsittämättömältä tuntuvia tuloksia – kunhan ne miellyttävät arvioijaa? Onko sukupuolentutkimus alana eristynyt niin omaksi osastokseen, että siellä ei pystytä ymmärtämään tai selittämään tutkimuksen merkitystä laajalle yleisölle?

Koivusen mukaan tämä on hyvä kysymys – ja koko tutkimuksen tekemisen perusajatus.

”Tutkimustulosten ja tutkimustapojen pitää olla aina perusteltuja. Pitää pystyä esittämään, miksi tällaista tutkimusta on tehty ja miten näihin tutkimustuloksiin on päädytty. Nämä vaatimukset eivät ole kohtuuttomia. En missään nimessä halua puolustella huonoa tutkimusta”, Koivunen sanoo.

Koivunen sanoo, ettei tunnista sukupuolentutkimuksessa ”gettoutumista”, jota artikkelissa yritetään tuoda esille. Hänen mukaansa esimerkiksi Suomessa kaikissa sukupuolentutkimusta tekevissä yliopistoissa tutkimusaiheet, -menetelmät ja -tulokset ovat hyvin tiukan kriittisen arvioinnin kohteena.

Tähän vaikuttaa myös se, että Suomessa sukupuolentutkimuksen kentällä toimivat tutkijat ovat Koivusen mukaan harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta väitelleet jollain muulla tieteen alalla esimerkiksi sosiaali- tai kulttuurialan tieteissä, mikä lisää keskustelua eri tieteenalojen välillä.

Kansainvälisestikään sukupuolentutkimus ei Koivusen mukaan ole eristäytynyt omaksi yksikökseen, joka ei pysty itseensä kohdistuvaan kritiikkiin.

”En usko, että tällaisten huijausartikkelien hyväksyminen missään tapauksessa kuvaa tieteenalan valtavirtaa.”

Tomperi sen sijaan korostaa Suomen poikkeusta esimerkiksi angloamerikkalaisiin maihin verrattuna.

”Esimerkiksi Yhdysvalloissa ihmistieteissäkin on hakeuduttu hyvin kapeisiin tieteellisin porukoihin, joissa voi syntyä keskinäisen kehumisen kulttuuri ja idea siitä, että julkaistaan tutkimuksia, jotka vaikuttavat hyvältä. Suomen pienessä mutta laadukkaassa tiedeyhteisössä on se hyvä puoli, että samanlaista nurkkakuntaisuutta ei pysty syntymään. Täällä joutuu aina perustelemaan tutkimustaan sellaisille kollegoille, jotka eivät jaa ollenkaan samoja lähtökohtia”, Tomperi sanoo.

Miten huolissaan projektista ja sen osittaisesta onnistumisesta pitää olla? Osoittaako se sukupuolentutkimuksen merkityksettömäksi?

”Tämän testin takana on tietenkin ajatus, että räväköillä kysymyksenasetteluilla ja oikeilla termeillä voi olla mahdollista saada nimenomaan näissä tieteenaloissa julkaistuksi epäpäteviä artikkeleita, mutta oma käsitykseni on päinvastainen. Humanistinen tutkimus rakentuu nimenomaan syvälle tiedolla ja tarkalle tulkinnalle”, Koivunen sanoo.

Koivusen mukaan ongelma ei ole keskittynyt vain sukupuolentutkimukseen tai humanistisille aloille.

”Ajattelen, että on surullista, että huonoa tutkimusta julkaistaan. En silti näe, että se koskisi erityisesti vain sukupuolentutkimusta.”

Eikä Koivunen tunnista Areo-lehden artikkelissakin esille nostettua ajatusta siitä, että sukupuolentutkimus olisi epäkohtatutkimusta, jossa yritetään osoittaa toisten olevan väärässä tai toimivan väärin.

”Sukupuolentutkimuksen rooli on ollut kritisoida tiettyjä valtarooleja, jotka jäävät muuten näkymättömiin. Tällaiset tutkimuksen virrat ovat minulle paljon tutumpia kuin vääryyden osoittaminen.”

Tomperi sanoo, että vertaisarvioinnissa menee kaikilla aloilla läpi asioita, mikä ei osoittaudu kestäväksi.

”Tässä keskustelussa unohtuu se, että vertaisarviointi on vasta ensimmäinen taso tieteellisessä keskustelussa. Julkaistu artikkeli ei ole totuus, vaan vasta sisäinen kriittinen keskustelu osoittaa sen merkittävyyden. Esimerkiksi lääketieteellisessä tutkimuksessa vertaisarvioinnissa on hyväksytty paljon sellaista, mikä osoittautuu tieteenalan sisäisessä tonkimisessa perusteettomaksi”, Tomperi sanoo.

”Pitää myös muistaa suhteellisuudentaju. Tässä keskitytään tieteenaloihin, joiden rahoitus on varsin vähäistä. rahaa liikkuu valtavasti yritysmaailman ja tutkimuksen harmaalla rajalla, jonne esimerkiksi suuri osa lääketutkimuksesta sijoittuu. Tutkimus voi olla kaupallisten intressien motivoimaa, ja tutkimustuloksia saatetaan jopa salata."

Samoin Tomperi huomauttaa, että erityisesti teoreettisessa tutkimuksessa – mihin muun muassa Taisteluni-muunnelma kuuluu – on vallinnut pitkään periaate siitä, että tieteellisen keskustelun herättämiseksi ja uusien teorioiden syntymiseksi on haluttu hyväksyä arvovaltaisiinkin julkaisuihin myös hyvin villejä ideoita sisältäviä kirjoituksia.

”Rajana on pidetty sitä, mitä on pidetty tieteenalan sisäisessä keskustelussa järkevänä ja mitä liiallisena.”

Sekä Koivunen että Tomperi pitävät hyvänä sitä, että projekti herättää paljon alan sisäistä keskustelua.

Koivusen mukaan on mahdollista, että keskustelussa keskitytään tieteellisten menetelmien arviointiin ja tutkimusaiheiden tarkempaan perusteluun. Tätä hän pitää erittäin hyödyllisenä esimerkiksi sukupuolentutkimukselle itselleen.

Toisaalta Koivunen ja Tomperi sanovat olevan huolissaan siitä, että tulosten pikainen selailu tarjoaa helpon mahdollisuuden leimata koko sukupuolentutkimus epätieteelliseksi ja turhaksi.

”Jos keskustelu jää halvan kritiikin tasolle, siitä ei ole paljon hyötyä”, Koivunen sanoo.

”Kritiikki on aiheellista, ja sitä ei pidä torjua mustamaalauksena, vaan aiheesta on syytä käydä lehtien ja niiden taustatiedeyhteisöjen piirissä vakavaa keskustelua. Samalla pitäisi olla todella tarkkana siinä, ettei yleistetä ja leimata tavalla, joka on täysin suhteeton. Pelkään pahoin, että kummassakin tapauksessa voi kallistua väärään suuntaan”, Tomperi sanoo.
Oikaisu 6.10. kello 11.09: Korjattu virheellinen käännös ’kauna’ sanasta grievance ’epäkohdaksi’.