Kaikki puhuvat nyt Brexit-leffasta, koska se näyttää somen uhkan demokratialle selvemmin kuin miljoona uutista Venäjän vaalivaikuttamisesta – tässä elokuvan keskeiset opetukset

Brexit: The Uncivil War kertoo Britannian EU-eroon johtaneesta kampanjasta sen sisäpiirin ytimestä. Joulukuussa ilmestyneen draaman pääosassa on maailmanluokan tähti Benedict Cumberbatchhttps://www.hs.fi/haku/?query=benedict+cumberbatch. Hän esittää Vote Leave -kampanjan päästrategia, elokuvassa erikoisena nerona kuvattua Dominic Cummingsiahttps://www.hs.fi/haku/?query=dominic+cummingsia.

Jännittävästi etenevä ja hyvän vastaanoton saanut elokuva perustuu pitkälti tositapahtumiin. Elokuva kuitenkin alkaa ja loppuu täysin kuvitteellisilla kohtauksilla.

Juuri ne ovat elokuvan tärkeimmät kohtaukset.

Yhdellä tasolla Brexit on erinomainen ja viihdyttävä dramatisointi siitä, miten kansanäänestys Britannian EU-erosta voitettiin. Ennen kaikkea se on kuitenkin hyytävä kuvaus siitä, miten samalla uuden teknologian ansiosta ollaan vaarassa menettää yksi demokratian tärkeimmistä tekijöistä, vaalien uskottavuus ja luotettavuus.

Juuri Cummings keksi kampanjan tehokkaan iskulauseen: ”Take back control”. Sen voisi suomentaa ”Ota asiat takaisin hallintaasi”. Kontrolli on elokuvan avainsana, kahdessa mielessä.

Niissä kahdessa tärkeimmässä kohtauksessa, joita ei siis koskaan ole tapahtunut, Cummings on kuultavana kampanjan mahdollisista laittomuuksista ja sen vaikutuksesta demokraattisiin vaaleihin. Elokuvassa kohtaukset tapahtuvat vuonna 2020, eli tulevaisuudessa.

Miksi käsikirjoittaja James Grahamhttps://www.hs.fi/haku/?query=james+graham päätti laittaa nämä tulevaisuuskohtaukset elokuvaansa?

Ne ovat vähän samantapainen keino kuin Margaret Atwoodinhttps://www.hs.fi/haku/?query=margaret+atwoodin Orjattaresi-romaanin loppukohtaus, joka tapahtuu toisessa ajassa kuin muu kirja ja asettaa koko teoksen erilaiseen valoon. Samaan tapaan Cummingsin kuulemiset asettavat haastatteluihin ja tutkimustyöhön perustuvan dramatisoinnin toisenlaiseen valoon.

Kuulemisessa Cummingsilta kysytään ”Uskotteko kampanjanne toimineen Britannian lakien mukaisesti?” Kuulustelija sanoo kyselyn olevan tietosuojavaltuutetun viraston järjestämä ja sen tarkoitus on ”tutkia henkilökohtaisten tietojemme käyttöä poliittisissa kampanjoissa ja miten se nopeasti muokkaa demokratian prosesseja”.

Toisin sanoen, rikkoiko kampanja lakeja käyttämällä väärin äänestäjien henkilökohtaisia tietoja? Kysymys on vielä ratkaisematta.

Britanniassa tositapahtumiin perustuvaa vetävää draamaa on pääosin ylistetty. Elokuva kertoo tietysti mitä ajankohtaisimmasta aiheesta ja tuo sen todelliseksi selkeämmin kuin ihmisten uutisvirrassa esiintyvät miljoonat erilliset uutiset Venäjän vaalivaikuttamisesta tai Robert Muellerinhttps://www.hs.fi/haku/?query=robert+muellerin Trump-tutkinnasta. Se on kuitenkin myös saanut osakseen kritiikkiä siitä, että se tarttuu aiheeseen, jota koskeva rikostutkinta on keskenhttps://www.bbc.com/news/uk-politics-46070710?intlink_from_url=https://www.bbc.co.uk/news/topics/cpz72d0xmm7t/leave-campaigns-spending-investigations&link_location=live-reporting-story. Britanniassa on käynnissä tutkimuksia sekä EU-eroa kannattaneen kampanjan rahoituksesta että juuri kansalaisten tietojen käytöstä kampanjassa. Vote Leave -kampanja sai ensimmäisen EU:n uuden tietosuoja-asetuksen nojalla annetun huomautuksen Britanniassahttps://www.bbc.com/news/technology-45589004.

Alun ja lopun kohtauksista tekee erityisen kiinnostavia se tosiasia, että oikeassa elämässä Cummings kieltäytyi viime vuonna https://www.theguardian.com/politics/2018/may/17/vote-leave-strategist-dominic-cummings-refuses-to-appear-before-mpskuulemisesta edustajien edessä.

Onko tässä riski, että todellisuus hämärtyy fiktion taakse? Dramatisoinnit tositapahtumista ovat jotenkin aina kaikkein kutkuttavimpia tarinoita. Niissä yhdistyvät draaman jännitys sekä kouraiseva tunne todellisuudesta. On selvää, että elokuva on herättänyt Britanniassa voimakkaita tunteita.

Draaman takia on aina oiottava mutkia ja siitä seuraa aina ongelmia. Erityisesti Brexitiin perehtynyt https://www.theguardian.com/technology/2017/may/07/the-great-british-brexit-robbery-hijacked-democracybrittiläinen tutkiva toimittaja Carole Cadwalladr https://www.hs.fi/haku/?query=carole+cadwalladron kritisoinut elokuvaa edelleen epäselvän prosessin yksinkertaistamisesta. Hän on twiitannut aiheesta paljon.https://twitter.com/carolecadwalla

Mitä Cummings sitten oikein teki?

Elokuvassa käy ilmi, että Cummings tunsi vanhan poliittisen kampanjoinnin maailman erinomaisesti. Mutta ennen kaikkea hän kuitenkin yhdisti siihen aivan uusia välineitä. Ainakin elokuvassa hän itsekin yllättyy siitä, mitä uuden teknologiayrityksen AggregateIQ:n edustaja kertoo heidän pystyvän tekemään datalla ja Facebookin alustalla.

Kaikki tämä tuntuisi pitävän paikkaansa.

Oikea Cummings kertoi nimittäin 2017 pitämässään esitelmässähttps://www.youtube.com/watch?v=CDbRxH9Kiy4, miten hänen suunnittelemansa kampanja toimi.

Kampanjan ytimessä oli datatiimi. Hän ei arvosta vanhanaikaista mielipidetutkimusta, jossa haastatellaan joukkoa ihmisiä ja tehdään siitä yleistys koko kansakuntaan. Sen sijaan ”fyysikot” – kuten hän heitä kutsuu – jotka Cummings palkkasi tiimiinsä, selvittivät maailmanlaajuisesti, mikä oikeasti toimii. He rakensivat tieteellisesti perusteltuja malleja sekä digitaaliselle että katutason kampanjoinnille.

Tiimi analysoi kaiken kampanjan saaman datan äänestäjistä, poliittisesta keskustelusta, ennusteista ja kyselyistä. Sen jälkeen he kokeilivat datan perusteella erilaisia tapoja jakaa viestejä FB:ssa ja muualla digitaalisissa kanavissa. He tutkivat satojen tuhansien ihmisten ryhmiä käyttämällä koneoppimista, eli muodikkaasti sanottuna tekoälyä.

Sen jälkeen he jakoivat omassa aineistossaan olevat ihmisjoukot samoilla määritelmillä kuin Facebook jakaa oman yleisönsä mainosalustallaan. Näin he pystyivät kohdentamaan mainontansa Facebookin kautta täsmälleen niille yksittäisille alaryhmille, joihin he halusivat kampanjassaan vaikuttaa. He tekivät paljon kokeita siitä, mikä toimii millekin ryhmille.

Tulosten perusteella he käyttivät lähes koko budjettinsa kymmenenä viimeisenä ja varsinkin kolmena viimeisenä päivänä. He lähettivät seitsemälle miljoonalle valitsemalleen britille hurjat puolitoista miljardia kohdennettua viestiä.

Cummings on videolla hyvin varma asiastaan, mikä on ymmärrettävää Brexitin huikean voiton jälkeen. Hän sanoo poliittisen kampanjoinnin tulevaisuuden olevan yhdistelmä kokeellista psykologiaa ja datalouhintaa. Piilaakso tulee hänen mukaansa valtaamaan viestintäalan firmat, samaan tapaan kuin se on jo vallannut monet muut alat. Viestintäalaa tällä hetkellä hallitsevat humanistit ovat Cummingsin mukaan ”kusettavia puoskareita”, joilla ei ole mitään käsitystä siitä mitä he tekevät.

Tätä siis tarkoittaa kontrollin ottaminen. Mutta tämä ei ole kontrollin takaisin ottamista siinä nostalgisessa mielessä, jossa Cummings sitä käytti kampanjan iskulauseessa. Tämä on kontrollin ottamista potentiaalisesti kaikissa vaaleissa tästä eteenpäin, ennen näkemättömällä tavalla.

Siirrytään todellisesta Cummingsista takaisin niihin elokuvan kahteen kuvitteelliseen kohtaukseen.

Elokuvan alussa Cummings sanoo, etteivät ihmiset ymmärrä, mikä vaikutus teknologialla on politiikkaan. Elokuvan lopussa, kuulemisen päätteeksi, Cummings kuvailee turhautuneena tapahtunutta. Hän sanoo ”resetoineensa järjestelmän”, jonka jälkeen muut vain ”reboottasivat saman järjestelmän uudelleen”, koska ”virus tarttui kaikkiin”.

Tietokoneisiin viittaavat termit elokuvan lopussa ovat sellaisia, että jokainen katsoja tunnistaa ne. Viesti on selvä. Me olemme tulkinneet teknologian vaikutuksen väärin ja se on virheemme.

Mikä on tämän kaiken vaikutus politiikalle ja demokratialle?

Ensinnäkin, Cummingsin – tai siis käsikirjoittaja Grahamin, joka on noussut nopeasti brittiläisen poliittisen ajankohtaisdraaman ykköskirjoittajaksi – mukaan ongelma on poliittisen vision puute. Läntisten demokratioiden ongelmat ovat suuria ja ne kasvavat koko ajan, mutta kukaan ei tiedä, mitä pitäisi tehdä.

Sen seurauksena on kontrollin osittainen siirtyminen demokraattisen prosessin ulkopuolelle. Muutos hakee väylänsä. Miksi Cummings teki kampanjan? Ehkä hän vain piti pelistä ja nautti voitosta. Elokuva vihjaa tähänkin suuntaan. Cummingsille itselleen on loppuun kirjoitettu kuitenkin toisensuuntainen, kiinnostava monologi. Hän haki muutoksen väylän itse. Hän sanoo toivoneensa jonkun toisen käyttävän sitä muutosta, jonka hän sai aikaan. Hän tavallaan vain loi muutoksen muodon ja odotti, että joku toinen antaisi sille sisällön. Toinen tapa kuvailla asiaa on, että hän käynnisti laivan moottorin ja toivoi että joku asettaisi laivalle kurssin. Mutta kurssi jäi asettamatta ja nyt koko Britannia on eksynyt avomerelle.

Kuka määrittää suunnan?

Yhden vastauksen tarjoaa Jaron Lanierhttps://www.hs.fi/haku/?query=jaron+lanier, Piilaakson pioneeri, joka on myös sosiaalisen median toimintamallien kiinnostavin kriitikko.

Lanier kutsuu viime vuonna ilmestyneessä kirjassaanhttps://www.hs.fi/nyt/art-2000005864675.html?fbclid=IwAR0LVPODYpE4_NdnZxPR29ZDKGuhzphaoR8dTXplgfSC9RPOfSxMiyS0oJE Facebookin liiketoimintamallia käyttäytymisen muokkaukseksi.

Jos Lanierin kirja on teoria käyttäytymisen muokkauksesta, Brexit-elokuva on täydellinen käytännön esimerkki siitä, miten se tapahtuu.

Tässä on Cummingsin kampanjamallin isoin ongelma ja sen uhka demokratialle. Me emme ole vielä kollektiivisesti päättäneet, missä määrin henkilökohtaisia tietojamme saa ja voi käyttää poliittisen mainostamisen kohdentamiseen.

Kuten EU-eroa vastustanut aktivisti Gina Miller asian muotoilee Guardianin haastattelussahttps://www.theguardian.com/tv-and-radio/2019/jan/06/brexit-uncivil-war-reviews-andrew-rawnsley-gina-miller-gloria-de-piero-shahmir-sanni, poliittinen profilointi on tästä lähtien osa kaikkea poliittista kampanjointia, mutta meillä ei ole mitään näkemystä siitä, miten sitä pitäisi ja voisi säädellä.

Missä vaiheessa kampanjointi muuttuu manipulaatioksi ja yksityisten tietojen hyväksikäyttämiselle? Se keskustelu on nyt käytävä, Briteissä, Suomessa, kaikkialla, missä ei haluta menettää kontrollia, missä halutaan määrittää suunta demokraattisesti.

Lanierin kylmä analyysi on, että kontrolli on jo osittain menetetty. Puuttuvalle suunnallekin löytyy määrittäjä ja se on raha. Juuri tätä nyt Briteissäkin tutkitaan. Maksoivatko EU-eron kannattajat laittomasti käyttäytymisen muokkausta tekeville firmoille?

Vaikka Brexit-elokuva oikoo mutkia, se nostaa ansiokkaasti suuren yleisön tietoisuuteen käyttäytymisen muokkauksen todellisuuden erittäin tehokkaalla tavalla.

Kuka lopulta oli suurin voittaja? Facebook ja sen algoritmia hyödyntävät yritykset, kuten elokuvassakin nähty AggregateIQ sekä Cambridge Analytica. Ne kaikki tienasivat hyvät rahat.