Kirjailija Juha Kauppinen eli kaksi vuotta ilman Facebookia, ja näin se muutti hänen elämänsä

”Haluan lisää tunteja vuorokauteen.”

Tämän ilmoitin syyksi Facebookista lähtemiselle jäähyväispostauksessani 3. huhtikuuta 2017, oltuani yhteisöpalvelun jäsen yhdeksän vuotta.

Olin huomannut itselläni sijaistoiminnon:

”Menen Facebookiin ja skrollailen sisältöä ilman mitään järjellistä syytä. Teen näin monta kertaa päivässä. Jos on jokin välttämätön askare tehtävänä, skrollailen pitkään ja usein.”

Tästä halusin eroon.

Kirjoitus keräsi odotetusti paljon tykkäyksiä. Ihmiset peukuttavat tällaista: henkilökohtaista, tavallisuudesta poikkeavaa. Ehkä moni oli haaveillut Facebookista lähtemisestä?

 

Tartuin tämän tästä puhelimeeni mennäkseni ja katsoakseni näkymää, mutta olin sulkenut sen itseltäni. Kaduinko? Ehkä. Kyllä kaduin.

Lähteminen liittyi myös ammatilliseen saumaan. Olin saanut pari apurahaa kirjaa varten, ja niiden avulla olin lopettamassa freelance-toimittajan työt pariksi vuodeksi. Kirjan kirjoittamisen myötä rauhoittaisin elämääni. Facebookin voi ajatella toimittajalle tärkeäksi paikaksi. On seurattava maailmaa, hoksattava ilmiöitä ja uutisia. Kirjaa kirjoittaessaan siitä voisi irrottautua, ajattelin.

”Haluan askeesia, pitkiä ajatuksia, jotain muuta kuin ruudun loimotusta”, kirjoitin jäähyväispostaukseeni.

Käytännössä deaktivoin tilini. Näin hävisin käyttäjänä Facebookista. Minua ei enää ollut. Paluu olisi helppoa: kirjautuisin vain takaisin Facebookiin. Sen suunnittelin tekeväni aikaisintaan vuoden kuluttua.

Tilin ”jäädyttäminen” tuntui järisyttävän isolta asialta, ja siirtäessäni hiiren nuolen sinisen palkin päälle pysähdyin hetkeksi. Oli kuin olisin hyvästelemässä kokonaisen maailman tai lähtemässä pitkälle avaruuslennolle.

Tai eroamassa kirkosta.

Yksi kaverini kertoi, että kun hän erosi kirkosta, mieleen jäi pitkäksi aikaa vaaniva tunne: koska Jumalan vihan ruoska heilahtaa ja hän saa rangaistuksen niskuroinnistaan. Jotain tämän tapaista odotin. Seuraamuksia kapinallisuudestani.

Vieroitusoireet olivat selviä. Facebook, se on vähän kuin parveke, josta näkee torille. Siellä on pakko käydä vähän väliä katsomassa näkymää, vaikka ei tekisi muuta kuin vain katsoisi.

Elin käden mitan päässä tästä näkymästä vuosia. Kaivoin taskusta puhelimen, avasin Facebookin, selailin ja katsoin, mitä siellä näkyy. Laitoin puhelimen pois, teeskentelin unohtavani sen. Tuijotin ikkunasta tai yritin lukea lehteä. Joskus todistelin itselleni, että en ole koukussa Facebookiin, mutta mielen pohjalla tuntui epämääräistä kytöä, jonka sammutti vain puhelimen kaivaminen esille.

Facebookista lähteminen merkitsi torinäkymän menettämistä. Niin kuin joku olisi rakentanut seinän yön aikana parvekkeeni eteen. En enää nähnyt ihmisiä, heidän arkeaan.

Tartuin tämän tästä puhelimeeni mennäkseni ja katsoakseni näkymää, mutta olin sulkenut sen itseltäni.

Kaduinko? Ehkä. Kyllä kaduin. Mutta samalla ajattelin, että totta kai sen kuuluikin tuntua vaikealta.

Joten makasin sitten sohvalla kirja-apurahani turvin ja yritin ajatella niitä ”pitkiä ajatuksiani”. Niitä helvetin pitkiä ajatuksiani. Ja tunsin vaikeasti määriteltävää ärsyyntyneisyyttä. Tunsin menettäneeni ystäviä ja yleisön. Pohdin, milloin ja kuinka uuden elämäntapani hyödyt alkaisivat näkyä.

Ehkä kuukausi sen jälkeen kun olin lähtenyt Facebookista istuimme vaimoni kanssa autossa matkalla jonnekin. Minä ajoin. Vaimo selasi kännykkäänsä keskittyneenä. Hän on minuun verrattuna melkoinen amissi, ei nyt teknologiavastainen, mutta suhtautuu kuitenkin hyvin skeptisesti uuteen mediaan ja digitaaliseen vallankumoukseen. Hän hankki ensimmäisen kännykkänsä vasta 2000-luvulla ja liittyi Facebookiin vuonna 2016.

Mutta nyt hän selasi Facebookia. Tunsin ensin moraalista ylemmyyttä: minulle tuo on historiaa. Minä en tarvitse tuota. Minulla on uusi askeesini.

Osamme olivat vaihtuneet. Tältä siis vaimostani oli tuntunut ja näyttänyt ne vuodet, jotka olin selannut Facebookia. Tai ei nyt aivan niinkään: minähän olin ollut Facebookissa vuosia silloin, kun vaimoni ei vielä ollut siellä, eikä hän siis tiennyt, mistä Facebookissa oli kyse. Se oli hänelle jotain epämääräistä, kun taas minä tiesin siinä autoa ajaessani varsin hyvin, mistä oli kyse. Kaikenlaisesta sosiaalisesta ja mukavasta.

Moraalinen ylemmyydentunne ei siis juuri lämmittänyt.

”Mitäs siellä”, kysyin ja tunsin itseni säälittäväksi kuikuilijaksi.

”Eipä ihmeempää”, vaimoni sanoi ensin, mutta alkoi sitten kertoa, kuinka yhteinen tuttumme avautui ammatillisista vaikeuksistaan.

Facebook-keskustelulla on kaksi osaa. On se näkyvä osa, varsinainen keskustelu, joka Facebookin ketjussa käydään, ja siitä seuraava osa, eräänlainen sosiaalinen laskeuma. Se tarkoittaa Facebook-keskustelun synnyttämiä ajatuksia, joita ei kirjoiteta näkyviin, vaan joista avaudutaan kolmannelle osapuolelle, kuten puolisolle. Tämän laskeuman sain osakseni silloin tällöin. Pienen raportin siitä, mistä Facessa puhutaan.

Mutta siinä autoa ajaessani minut yllätti yhtäkkiä humauksenomaisesti ulkopuolisuuden tunne, jonka olin jo unohtanut. Koin omassa elämässäni ulkopuolisuutta yli 20-vuotiaaksi asti. Silloin tuo tunne alkoi hälventyä sosiaalisen vakiintumisen, ammatillisten onnistumisten ja lopullisesti varmaankin isäksi tulemisen kautta.

Facebookista oli tullut osa muuta elämänmenoani. Yhteisöt, joihin kuuluin, jatkuivat Facebookin puolella. Se arvo, joka minulla oli näissä yhteisöissä, minulla oli myös somessa. Paljon se sisälsi varmasti onttoa selkääntaputtelua, kyllä, mutta rahtusen myöskin aitoa myötäelämisen iloa. Näin olin oppinut uskomaan.

Kädet ratissa tuijotin tietä. Vaimoni jatkoi Facebookin selaamista. Salaa odotin päivää, jolloin lakkoni päättyisi ja narauttaisin Facebookin korkin uudelleen auki.

Mutta vieroitusoireet liudentuivat. Olin halunnut itselleni lisää aikaa Facebookin selaamiselta, ja sitä myös sain. Talvella 2017–18 luin kirjoja, tutkimuksia, olin uppoutunut, ja minusta tuntui väkevästi siltä, että Facebookista lähtö antoi sitä, mitä olin hakenut.

Siviilipuolella lähdöllä oli se selvä vaikutus, että illat rauhoittuivat. Kun istuin sohvalla vaimoni kanssa katsellen uutisia tai suoratoistopalvelusta ahmittua sarjaa, pystyin helposti olemaan koko illan erossa kännykästä. En toki aina ollut, mutta pystyin olemaan, eikä se tuottanut vaikeuksia.

Mitä tulee Facebookista lähtemisen muihin hyötyihin, niitä oli vaikea todeta.

Facebook muuttaa meitä.

Vuonna 2013 psykologi Ethan Krosshttps://www.hs.fi/haku/?query=ethan+kross teki tutkimuksen, jossa hän kyseli tekstiviesteillä monta kertaa päivässä kymmenien ihmisten tuntemuksia, ja havaitsi, että he olivat sitä onnettomampia, mitä enemmän he olivat viestien välissä käyttäneet Facebookia. Lisäksi ihmiset tulivat tutkimuksen edetessä yleisesti ottaen murheellisemmiksi, jos he käyttivät paljon Facebookia.

Vastaavia tutkimuksia on paljon. Niiden mukaan Facebook tekee meidät surulliseksi, yksinäiseksi, masentuneeksi.

Eikä Facebook ole ainoa tai edes pahin: tutkimusten mukaan kuvien jakamiselle perustuvan Instagramin nami-nami-todellisuus raatelee siihen koukussa olevat surulliseksi, jopa masentuneiksi. Eikä Twitter ole juuri parempi.

Miksi?

Facebook on periaatteessa ilon ja sosiaalisuuden tyyssija. Pystyn helposti palauttamaan mieleeni vuosien varrelta useita hersyviä keskusteluja: syvällisiä, humoristisia, päättömän hauskoja.

 

Jotain vaikeasti määriteltävän onttoa sosiaalisessa mediassa silti on.

Facebookin keskustelut ovat toki muuttuneet myrkyllisemmiksi viime vuosina. Asiantuntijoiden, kuten nettipoliisien, mukaan sosiaalinen media on muuttunut käyttäjien keski-iän noustessa. Tahallinen väärinymmärtäminen ja kaikenlainen nokkiintuminen ovat varmasti lisääntyneet, mutta ei Facebook meitä tämän vuoksi tee murheelliseksi. Vaikutukset eivät liity vain keskustelun sisältöihin.

Se on netti sinänsä, joka vaikuttaa meihin. Näin väittävät monet tutkimukset lähtien Robert Krautinhttps://www.hs.fi/haku/?query=robert+krautin vuoden 1998 paljon siteeratusta tutkimuksesta, jonka mukaan ihmiset ovat sitä yksinäisempiä ja masentuneempia, mitä enemmän he käyttävät nettiä.

Aihe on vaikea. On ihmisryhmiä, joilla ei käytännössä olisi sosiaalista elämää, jos sosiaalista mediaa ei olisi. Jos on vamma, joka estää puhumisen tai liikkumisen, tai jos on esimerkiksi hyvin ujo, sosiaalinen media on pelastus. Ei siis pidä yleistää.

Jotain vaikeasti määriteltävän onttoa sosiaalisessa mediassa silti on.

Vaikka Facebookin keskusteluissa voi sukeltaa puolitutun ihmisen kanssa itse asiassa paljon syvemmälle kuin tosielämässä tulisi sukellettua, samanaikaisesti siinä on kyse vain kohtaamisesta ihmisen kuvan kanssa. Ilmeiden ja elekielen synnyttämä tunnelma puuttuu.

Tunteiden jakaminen yhdessä toisten kanssa ei voi sosiaalisessa mediassa tapahtua täysin primitiivisesti, vaan mukana ovat aina ne aivojen osat, joissa looginen toiminta tapahtuu: on kirjoitettava merkkejä, vain siten voi jakaa tunteita.

Kahden vuoden aikana ajattelin silloin tällöin tätä asiaa ja kiteyttäisin havaintoni avainkokemukseen, todelliseen muistooni: siinä hypin ystäväni kanssa Viron maaseudulla trampoliinilla nousuhumalassa ja itken ja nauran samaan aikaan. Tätä ei tapahdu Facebookissa. Emme ajaudu siellä tilaan, jossa vaistot ja aistit kantavat meitä ja jossa emme enää välitä järjestä ja logiikasta, koska se ei ole mahdollista Facebookissa.

 

Facebook ei ole arkiystävyyttä, se on jotain muuta.

Ihmisessä on syvyyksiä, joita mikään määrä emoji-merkkejä ei tavoita.

Ei sillä, että juuri tuon kaltaisia hetkiä 43-vuotiaan perheenisän elämässä muutenkaan juuri olisi. Mutta muunlaisia kyllä. Kohtaamisia, ihmisten tunnelmien aistimista, jonkin yhteisen kokemista.

Julkaistuani Facebookin jäähyväispostauksen sovin monien ihmisten kanssa, että nyt sitten tavataan IRL, in real life, tosielämässä. Tapasinko näitä ihmisiä? Ei, en yhtäkään.

Monia näistä ihmisistä en tunne, mutta mielelläni voisin heidät oppia tuntemaan. He eivät ole arkiystäviäni, mutta heistä voisi tulla sellaisia.

Niistä ihmisistä, joiden kanssa kemiat kohtaavat, ehtii elämässä solmia ystävyssuhteen vain osan kanssa.

Facebook ei ole arkiystävyyttä, se on jotain muuta. Ehkä se monelta osin muistuttaa isoa työyhteisöä? Sellainen minulta on freelance-toimittajana puuttunut monta vuotta. Facebook on korvannut sen. Ja lähdettyäni Facebookista toinen sosiaalisen median palvelu, Twitter, on korvannut yhteisön.

Twitter on toki tärkeä ammatillisesti. Seuraamalla siellä tiettyjä tahoja näen uusimman tutkimuksen ja saan linkit parhaisiin biologian alan populaariartikkeleihin.

Minulla on Hämeenlinnassa kolme kollegaa, vapaata toimittajaa, joiden kanssa käyn silloin tällöin lounaalla, mutta joskus kuluu kaksi tai kolmekin viikkoa niin, että en tapaa heitä. Tavallisena työpäivänä en tapaa yhtään ihmistä. Silloin sosiaalinen media on kahvihuoneeni.

Huhtikuussa 2018 tuli kuluneeksi vuosi Facebookista lähdöstäni. Päivä meni ilman fanfaareja ohi. En tuntenut tarvetta palata. Olin silloin sillä kannalla, etten ehkä palaisi enää ikinä.

Kesäkuussa 2018 käynnistyneet jalkapallon MM-kisat muuttivat taas asiaa. Muutamilla tutuillani on Facebookissa yksityinen keskusteluryhmä, jonka aiheena ovat jalkapallon arvokisat, MM- ja EM-kisat. Ryhmä perustettiin 2012. Olen jakanut siellä omia tuntojani peleistä ja pelaajista kolmissa kisoissa, siis kahden vuoden välein.

Kun lapset olivat pieniä, tuo ryhmä oli hyvä paikka käydä vähän fiilistelemässä pelejä. Olen sellaista sukupolvea ja ihmisryhmää, jolle jalkapallon arvokisat ovat merkittäviä virstanpylväitä. Muistan monia asioita, jotka tapahtuivat Italian MM-kisakesänä 1990, ja kokemukseni näistä muistoista nimenomaan kytkeytyvät noihin kisoihin tavalla, jota on aika vaikea avata.

Tuo keskusteluryhmä on ollut tämän tunteen ja perinteen jatkamista.

Sittemmin, kun kaksi poikaani ovat varttuneet, heistä on tullut urheiluhulluja ja parasta seuraa pelien katsomiseen. Mutta nyt, 15- ja 16-vuotiaina, heidän kisastudionsa ovat usein kavereiden luona.

Kesällä 2018 katselin siis Venäjän MM-kisoja aika paljon yksin. Kerran otin puhelimen esille kirjoittaakseni jotain tuohon Facebook-ryhmään.

Hölmistyneenä muistin, että se ei tosiaan ole nyt mahdollista. Sama tunne toistui muutamia kertoja uudestaan. Ehkä yksinäisimmilläni olin Englannin pudottaessa Kolumbian jatkosta rankkareilla. Englanti on suosikkejani ja arvokisojen alisuorittaja. Riemuitsin yksin.

Olin yhtäkkiä hyvin lähellä palata Facebookiin, mutta en kuitenkaan palannut.

Mietin myös sitä, että jos sosiaalista mediaa ei olisi, olisinko seurannut kisoja oikeassa, fyysisessä kisastudiossa kavereideni kanssa? Ehkä, ehkä en.

Mutta yhtä kaikki ulkopuolisuuden tunne nosti jälleen päätään. Siellä ne nyt puhuvat kisoista, mietin sohvalla istuessani.

Päätös Facebookiin palaamisesta tuli hetken mielijohteesta huhtikuussa 2019. Tilannetta leimasi ennen kaikkea tunne siitä, että palaamalla olin peruuttamattomasti pilaamassa jotain.

Mutta pidin päätökseni, menin palvelun etusivulle ja kirjauduin sisälle yläkulmasta vanhoilla tunnuksillani. Facebook-syötteeni avautui ruudulle kuin vintiltä löytynyt pahvilaatikollinen muistiinpanoja ja muita papereita, jotka olivat vuosia sitten tärkeitä.

Oli kiintoisaa aivan ensimmäiseksi katsoa, mitä olin viimeksi kirjoittanut. Etäisyys tuohon henkilöön, joka olin kaksi vuotta sitten, tuntui yllättävän suurelta. Voi olla, että se liittyi siihen, että olin vastikään kirjoittanut kirjan, ollut ammatillisesti tavallistakin yksinäisempi kaksi vuotta. Silloin olin vankasti kiinni toimittajien yhteisössä, johon nyt olen varovasti palaamassa.

 

Oli jopa ihmisiä, joiden olemassaoloa en muistanut.

Selasin 600 Facebook-ystäväni listaa ja totesin, että en ollut tavannut näistä ihmisistä suurinta osaa missään muodossa lainkaan kahteen vuoteen. Monia en ollut edes ajatellut yhtään ainoata kertaa. Joukossa on paljon ihmisiä, joihin olen tutustunut työn yhteydessä, tavannut kerran, pari. Melko paljon on sellaisia henkilöitä, joista olen ensin tullut tietoiseksi Facebookin kautta, ystävieni seinillä, keskusteluketjuissa, ja kun sitten on tavattu yhden kerran tosielämässä, jompikumpi on lisännyt toisen ystäväksi Facebookissa ja näin virtuaalinen tuttavuus on käynnistynyt.

Oli jopa ihmisiä, joiden olemassaoloa en muistanut. Kuulostaa karulta. Oli esimerkiksi yksi kaverin kaveri, jonka tapasin bileissä, ja hänen lisäämisensä ystäväksi tuntui tärkeältä seuraavana aamuna. Huhtikuuhun 2019 mennessä olin unohtanut, että hän on olemassa, mutta löysin hänet silti ystävälistastani.

Ehkä se kertoo ihmisen rajallisuudesta. 600 ihmistä on liian suuri joukko, jotta sen pystyisi mieltämään yhteisökseen.

Mietin, mitä kirjoittaisin ensimmäiseksi päivityksekseni. Olin kadottanut tavan ajatella Facebook-tyylillä. Sitten kirjoitin: ”Näkyykö tämä jossain?”

Lähdin pois ja palasin 51 minuutin kuluttua: tykkäyksiä oli tullut 18 ja niitä tuli lisää yksi minuutissa. Lisäksi oli kommentteja: joku toivotti iloisesti tervetulleeksi, joku sanoi, ettei ollut edes huomannut, että olin poissa. Niinpä. Olen sadoille ihmisille juuri tuo hahmo jossain virtuaalisen kaveripiirin liepeillä, jos edes siellä.

Vastaanotto tuntui miedosti kivalta. Se palautti elävästi mieleeni, millaista oli olla Facebookissa aluksi, vuonna 2008, kun se ei vielä merkinnyt itselle mitään. Ei tuntunut miltään olla vaikka viikko poissa.

Tykkäilin kommenteista, vastasin ihmisten tervetuliaistoivotuksiin jotain muka-nokkelaa, enkä tuntenut minkäänlaista koukkuuntumisen tunnetta, kunnes yhtäkkiä tapahtui jotain oleellista: harmiton virtuaalinen elämäni kulki ristiin todellisen elämäni kanssa. Juuri näin Facebook tapahtuu. Tunsin sykähdyksen sisälläni, tunteen, jolla oli juuret kaukana todellisuudessa.

Tämä tapahtui, kun yksi lapsuudenystäväni peukutti jotain harmitonta vastauskommenttiani. Tällainen ihminen, joka on somen puolituttujen vastakohta. Hän on ystävä, jonka kanssa olen kokenut paljon: kesäisen Hämeenlinnan teininä, surut ja ilot, pelikokemukset, yhteiset kokemukset joukkueesta, adrenaliinin, pelon, voittamisen, häviämisen. Tuo yksi pieni peukalonkuva ruudulla sulatti syväjäätyneet väylät sisälläni.

Miksi?

En ole varma, mutta se liittyy jotenkin pohdintaan siitä, tapaanko tätä ihmistä enää koskaan. Hän on ollut minulle tärkeä, hän kantaa mukanaan syviä merkityksiä, jotka liittyvät siihen vaiheeseen elämässäni, jolloin heräsin eloon ihmisenä. En tunne valtavaa tarvetta tavata häntä nyt, mutta tuntuu hyvältä tietää, että hän on yhä olemassa. Siksi hänen kohtaamisensa virtuaalisesti tuntuu merkitykselliseltä.

Ja koukuttavalta.

Aloin ajatella, että saatan jäädä Facebookiin pysyvästi. Mieleeni kasvoi hetkessä lämpimiä tunteita yhteisöpalvelua kohtaan.

Nyt Facebookiin palaamisesta on kulunut kolme viikkoa. Facebook ei ole enää sama paikka kuin kaksi vuotta sitten. Ihmiset tuntuvat päivittävän sinne vähemmän. Lisäksi palvelu näyttää minulle vain murto-osan uusista päivityksistä. Puolet näkymästä on yritysten ja muiden yhteisöjen päivityksiä, puolet yksityisihmisten. Kolusin ihmisten profiileja, ja löysin monia muutaman tunnin ikäisiä päivityksiä, joita Facebook ei ollut näyttänyt minulle lainkaan.

Palvelu tuntuu autioituneen.

Facebookin käyttäjien vähenemisestä on uutisoitu paljon. Vuosi 2018 oli käännekohta yhtiön taipaleella. Siihen asti kasvu oli jatkuvaa, mutta sitten tuli tukku käyttäjien yksityisyyteen liittyviä uutisia, jotka synnyttivät turhautumista ja saivat monet lähtemään Facebookista.

Suomessa sosiaaliseen mediaan erikoistunut asiantuntija Harto Pönkähttps://www.hs.fi/haku/?query=harto+ponka laski Facebookin omista mainostajatiedoistahttps://harto.wordpress.com/2018/08/27/facebookin-kayton-on-lopettanut-tana-vuonna-lahes%E2%80%93300%E2%80%93000-suomalaista/, että peräti 300 000 suomalaista olisi lopettanut Facebookin aktiivisen käytön huhtikuusta ja elokuuhun 2018.

Jokin toinen sosiaalisen median guru kiisti uutisen, mutta Facebookin käyttäjämäärien on todettu laskeneen vuonna 2018 sekä EU:ssa, vieläpä kahdella perättäisellä neljänneksellä, että Yhdysvalloissa, jossa 15 miljoonaa käyttäjää on luopunut Facebookin päivittäisestä käytöstä sitten vuoden 2017https://www.socialmediatoday.com/news/new-report-shows-facebook-usage-dropped-for-a-second-straight-year-in-the-u/550019/.

Tällä on merkitystä, koska sosiaalisessa mediassa ihmiset haluavat olla siellä, missä muutkin. Jos Facebookille syntyy maine eilisen kohtaamispaikkana, se johtaa romahdukseen.

Omat poikani ovat molemmat Facebookissa, mutta eivät käytä sitä käytännössä lainkaan. He eivät käytä myöskään Twitteriä, vaan Snapchattia ja Whatsappia, kahta palvelua, joissa he ovat enimmäkseen tekemisissä suojatusti tuttujen kanssa. Snapchatin viestit vieläpä katoavat pian lähettämisen jälkeen.

Instagramin suosio on nousussa Suomessa. Siitä tulee monin tavoin mieleen Facebook takavuosina. Tunnelma on enimmäkseen kiltti ja vilpitön. Siellä ei näe juuri kenenkään väittelevän ja myrkyttävän keskustelua.

Pohdin, tuleeko Instagram käymään läpi saman aikuistumisen kaaren kuin Facebook ja Twitter. Viime aikoina Instagramiin on alkanut ilmaantua selkeästi enemmän myös iäkkäitä käyttäjiä. On silti vaikea kuvitella, että siitä tulisi yhtä rasittava paikka kuin millainen valekäyttäjien ja poliittisten trollien saastuttama Twitter pahimillaan on.

En ole vielä päättänyt, jäänkö Facebookiin. Jäämisen puolesta puhuu se, että sinne on kirjattuna suuri osa historiaani, vuodet 2008–2017. Jos jäisin, historia jatkuisi ja voisin kuvitella jatkavani sitä lopun elämääni. Jäämisen puolesta puhuvat myös muut ihmiset. Facebook on miellyttävä paikka, ja kohtaan siellä uusia ajatuksia.

Lähtemisen puolesta puhuu ajoittainen tyhjyyden tunne. Se, joka varmaankin on sukua Facebookin masennusta ja surullisuutta aiheuttavalle puolelle. Jos siellä on liikaa, olo muuttuu ontoksi. Ja koska se koukuttaa, sieltä on vaikea pysyä pois.

En ole asentanut Facebookia puhelimeeni, vaan käytän sitä vain läppärillä.

Yhtenä iltana pari päivää sitten huomasin nousevani sohvalta tämän tästä ja meneväni tietokoneelle. Halusin nähdä, ketkä ovat tykänneet päivityksistäni ja mitä niihin on kommentoitu.

Havahduin käytökseni ärsyttävyyteen. Jos jään Facebookiin, tiedän, että joudun tekemään hartiavoimin töitä välttääkseni koukkuuntumisen.

Lakon jäljiltä ymmärrän Facebookia paremmin. Ymmärrän, mihin se sijoittuu sosiaalisessa piirissäni. Tämä ymmärrys saa ajattelemaan, että hallitsen sen käytön, enkä koukkuunnu. Mutta onko asia näin? Kuvittelenko todella olevani fiksumpi kuin Piilaakson suunnittelijat Facebookin menestyksen takana? Se on ehkä naiivi ajatus.

Addiktio on kai suunnilleen sitä, että on pakko hakeutua tekemään jotain, koska vain sitä tekemällä tulee hyvä olo – ja hetken hyvää oloa seuraa tyhjyys, joka johtuu tekemisen pakonomaisuudesta.

Facebook kutsuu puoleensa tavalla, joka hyvin herkästi synnyttää tämän addiktion tunnelman. Sinne on pakko palata. Sinne tulee aina palanneeksi, vaikka oli tekemässä jotain muuta. Vastaan katsoo kammottava tyhjyys, merkkien rivit, joiden pitäisi edustaa ihmisiä.

Kun kirjoitan jotain, ja saan tykkäyksiä, se tuntuu hyvältä, tunnen jopa kuuluvani johonkin. Mutta samaan aikaan en voi olla miettimättä, tarvitsenko tätä todella? Tuhlaanko aikaani?

Jos lähtisin ja eläisin elämäni ilman Facebookia, mitä menettäisin? Sitä en koskaan saisi tietää.

Oikaisu 17.6. kello 14.35: Harto Pönkä on asiantuntija eikä toimittaja, kuten jutussa alun perin kirjoitettiin.