Ulkona räntä pieksi mukulakiviä. Auringonvalo pilkahtaisi verhon välistä seuraavan kerran kolmen kuukauden kuluttua. Mannila kaipasi edes hetkeksi pois arjesta, ahdistuksesta ja työpöydän äärestä.
Pakopaikka oli käsivarren ulottuvilla ruudulla, jossa vilisivät kuvat kaikesta ihanasta, haikeasta ja inspiroivasta. Instagram tarjosi mahdollisuuden mielikuvamatkailuun. Sosiaalisen median palvelussa käyttäjät jakavat, tykkäävät ja kommentoivat omia ja seurattaviensa kuvia ja videoita.
Mannila liittyi Instagramiin ja tuli luoneeksi hieman vahingossa taideprojektin, jota seuraavat jo tuhannet ihmiset. Se on vastalause Instagramin yltiöpositiiviselle itsensä korottamiselle ja keskittyy tunteisiin. Tytön tunteisiin.
”En ihan tiennyt, minne tunkisin niitä tunteita”, Mannila kuvailee aikaa ennen Instagramia, riisuu kiiltävän mustan tekoturkkinsa ja asettuu kahvila Strindbergin kukalliseen nojatuoliin.
Hän oli turhautunut ja tarvitsi uuden tavan jakaa ja ilmaista tunteitaan. Mannila julkaisi Instagram-sivuillaan arjesta ja netistä napattuja kuvia, ja lisäsi kuvatekstiksi hiukan ironisesti aihetunnisteen #whatagirlneedz, #whatagirleatz tai #whatagirlfeelz.
Kuvien julkaisemisesta tuli päivittäinen rutiini: yksi aamulla herättyä, toinen keskipäivällä ja kolmas illalla nukkumaan mennessä.
Taideprojektin ensimmäinen kuva on julkaistu keväällä 2015. Tuolloin Mannila oli juuri jättänyt päivätyönsä ja ryhtynyt freelanceriksi.
”Olin työtön, töiden välissä tai miten sitä nyt kutsutaan. Yritin pohtia, miten tehdä töitä eri tavalla, miten työskennellä, jos on palanut loppuun ennen kuin on täyttänyt kolmekymmentä. Tuntui, että mitä tahansa teenkään, häviän aina. Kävin bileissä, joissa kaikki kysyivät, että ’mitä sä teet tai aiot seuraavaksi tehdä’, eivätkä koskaan, että ’mitä sulle kuuluu’. Sen sijaan, että olisin mennyt terapiaan, julkaisin näitä kuvia, jotka sanoittivat mun tunteitani.”
Pikkuhiljaa aihetunnisteet karsiutuivat muutamasta yhteen. Jäljelle jäi vain #whatagirlfeelz eli ”mitä tyttö tuntee” – tai pikemminkin: ”mitä hiukan ahdistunut ja surullinen teini-iän ja aikuisuuden välistä aikaa elävä tyttö kokee, näkee ja tuntee tavallisessa arjessaan päivittäin”.
Mannila on 31-vuotias. Hän kerää aihetunnisteen alle kuvia, jotka tulkitsevat nuoren, ahdistuneen kaupunkilaisen arkista elämää. Kuvissa epävarmuus ja ahdistus verhoutuvat vaaleanpunaiseen silkkikimonoon.
Yhdessä ruusu puristuu äänieristelevyjen väliin.
https://www.instagram.com/p/B1jrVJIBTLH/
Toisessa musta lepakko halaa vaaleanpunaista pehmopupua.
https://www.instagram.com/p/BtdEzvGBzfT/
Kuvien herättämää samastumisen tunnetta on vaikea pukea sanoiksi. #whatagirlfeelz, tiedättehän?
Suurin osa aihetunnisteen alle kerätyistä kuvista edustaa niin kutsuttua sad girl -estetiikkaa.
Erityisesti blogipalvelu Tumblrissa kukoistanut surullisten tyttöjen estetiikka kietoo pahan olon kauniiseen pakettiin.
Tumblriin suunnilleen vuosina 2011–2017 ladatuissa kuvissa kyynelten sulattama ripsiväri piirtää poskille puroja, polvet ovat mustelmilla ja tupakan tuhkasta pölyisellä yöpöydällä kuihtuva ruusu on punainen. Melankoliasta tulee musiikkia, jota laulaa koko esteettisen suuntauksen muusa, yhdysvaltalainen poptähti Lana Del Reyhttps://www.hs.fi/haku/?query=lana+del+rey.
Mannilan ironisesta aihetunnisteesta syntynyt päähänpisto kasvoi konseptiksi ja lopulta taiteelliseksi projektiksi.
Lokakuisena keskiviikkoaamuna Mannilan sormenpäät ovat pikaliimasta kohmeat. Ne tarttuvat muhkean takin karvoihin. Mannila viimeistelee tulevan näyttelynsä töitä ja on kiinnittänyt koko aamun strasseja teoksiinsa.
Aihetunnisteen alle kerätyistä tunteista ja kuvista on muodostunut taideprojekti, joka on samaan aikaan esillä netissä ja nyt ensimmäistä kertaa myös galleriassa.
Yksityisnäyttely WHAT A GIRL FEELZ aukeaa Tiketti Galleriassa tänään 18. lokakuuta. Näyttelyn työt on toteutettu sekatekniikalla ja tehty suurimmaksi osaksi värikynillä. Työt tarkastelevat esimerkiksi tyttöyttä, ylenpalttisia tunnelatauksia ja pinkin värin merkityksiä.
Näyttelyssä Instagramin elementit tulevat käsinkosketeltavaksi osaksi todellisuutta esimerkiksi tykkäysnappuloiden ja selfie-peilien muodossa.
Mannila ei halua vähätellä Instagramin merkitystä. Se on eräänlainen itsereflektion alusta, ihana haavemaailma, pakopaikka, joka on mahdollistanut hänen taiteellisen projektinsa.
Yllä olevan tapaan monet kuvista on napattu Mannilan omasta arjesta. Monet niistä liittyvät tapoihin, joita kehitti selättääkseen ahdistuksensa.
”Meillä on mun ystävän kanssa tapa, jota kutsutaan ”Sofia Coppola -larpiksi”. Parhaimmillaan se tarkoitti sitä, että mentiin kahdestaan hotelliin, kuten tässä. Ystävä sai luksushuoneen tarjoushintaan. Sofia Coppola -larpit olivat täysin sad girls -melankoliaa. Olimme molemmat masentuneita, mutta yritimme tehdä melankoliasta kaunista. Halusimme jotain ihanaa, siksi menimme hotelliin. Seuraavana päivänä ostin vielä glitter-bootsit. Rahaa ei olisi ollut, mutta se oli semmosta supereskapismia.”
Omia tunteita sanoittavien kuvien julkaisemisesta tuli Mannilalle ahdistusta helpottava työkalu. Vähitellen Mannila ymmärsi keränneensä aihetunnisteen alle masennuspäiväkirjaansa.
Taika Mannila kertoo kärsineensä ahdistuksesta ja paniikkioireista. Hän sanoo käyneensä niiden vuoksi terapiassa kolmen vuoden ajan.
Oli helpottavaa huomata, että ihmiset samastuivat hänen kokemuksiinsa; tykkäsivät, jakoivat ja antoivat tunnustusta.
Palvelussa Mannilaa inspiroi lisäksi se, että Instagram on profiloitunut erityisesti tyttöjen alustaksi. Siellä veluurinpehmeää, glitterinpölyistä estetiikkaa ei tarvitse selitellä, koska suurin osa käyttäjäprofiileista kuuluu kaltaisille tytöille.
https://www.instagram.com/p/BLqx9FBjwbt/
Aihetunnisteen alle kerätyt kuvat koostuvat netistä ja arjesta napattujen otosten lisäksi Mannilan teoksista. Usein myös teokset ovat syntyneet Mannilan tarpeesta sanoittaa ja purkaa kokemaansa ahdistusta.
“Kutsun näitä Insomnia girl -nimellä. Kuvat syntyivät usein silloin, kun en saanut unta. Tiesin, että piirtämisestä tulee parempi fiilis. Silloin musta tuli aina ulos tuommoisia tyttöjä. Yleensä, kun oli piirtänyt yhden, pystyin nukahtamaan. Asuin tuolloin vielä kämppisten kanssa ja tein kaiken mun huoneesta. Usein myös piirsin omassa sängyssäni. Julkaisin kuvat Instagramissa usein heti, kun olin saanut ne valmiiksi. Tykkäysten ja kommenttien saaminen helpotti ahdistuksen ja yksinäisyyden tunnetta. Enää en julkaisisi töitäni saman tien. ”
Yhtäältä Instagramin kaltaisten sosiaalisten medioiden ympärillä käyty keskustelu on koskenut lähinnä sitä, että palveluun ladatut kuvat näyttävät arjesta epätodellisen silotellun kuvan.
Toisaalta surullisten tyttöjen kulttuuria ja estetiikka toisintavien sivustojen on katsottu romantisoivan mielenterveysongelmia.
Mannila tunnistaa ongelman, jota hänen omatkin kuvansa kosiskelevat. Mielenterveys ja siihen liittyvät ongelmat ovat hänen mukaansa kuitenkin jokapäiväinen osa lähes jokaisen elämää. Siksi kaikenlainen keskustelu aiheesta lähtökohtaisesti vähentää sen häpeällisyyttä ja on hyvästä.
”Koen usein, että koko elämä on kärsimystä. Ajatus siitä, että ehkä voin kärsiä kauniisti tuo minulle tarkoitusta elämään.”
#Whatagirlfeelz on vastalause Instagramin yltiöpositiiviselle jaksuhalienergialle, saliselfieille ja sinisille taivaille, menestyksen väreille. Se paljastaa, että ahdistus ja masennuskin voivat pukeutua vaaleanpunaiseen glitterpukuun.
Silti Mannila on itsekin joutunut painiskelemaan alustan kaupallisuuden ja taiteen ristiriidan kanssa. Hän ei halua tienata feministisellä sanomalla tai luomallaan henkilökohtaisella konseptilla, joka kiinnittyy vahvasti juuri mielenterveyteen.
Esimerkiksi Ruotsissa käytiin viime keväänä kiivasta keskustelua feministivaikuttajien kaupallisista yhteistöistä. Keskustelun ydin liittyi siihen, että Instagram-vaikuttajat ja bloggarit verhoavat kaupalliset yhteistyöt iskulauseiksi ja feministisiksi voimaantumisen keinoiksi. Kapitalismia vastustava aate kääntyy heidän käsissään päälaelleen ja toimii itseään vastaan esimerkiksi yhteistyössä pikamuotia valmistavan jättiyrityksen kanssa.
Nyt Mannila on päättänyt jättää suurimman osan kaupallisista yhteistöistä muiden projektiensa kontolle. Niitä riittää.
https://www.instagram.com/p/BXz6csuHWIZ/
Osa kuvista on otettu hetkistä, joita Mannila kuvaa itsetunnon pyrähdyksiksi.
”Tämä on ennen Dreamin dj-keikkaa Flow-festivaalissa. Olimme laittaneet hiukset ja meikit kampaajalla, ja halusin ikuistaa asun ja hyvän fiiliksen. Kuvassa näkyy myös mun huoneeni. Se oli tuohon aikaan aina sotkuinen. Vasemmassa alareunassa näkyy joitain tekemiäni julisteita. Tein kaiken huoneessani, usein piirsin sängyssäni. Huone on aina ollut tosi tyttömäinen, siellä on vaaleanpunaista ja kauniita asetelmia. Sen tunnelma muistuttaa lapsuuden huonettani, jonka seinät äiti maalasi vaalean liiloiksi.”
Mannila ei oikein osaa tituleerata itseään, vaikka hän tekee paljon.
Hän on kuvittanut aikakausilehtä ja osallistunut suomalaisten festivaalien taideohjelmiin, järjestänyt tapahtumia sekä juontanut podcasteja ja radio-ohjelmia. Lisäksi hän muodostaa yhdessä Lina Schifferinhttps://www.hs.fi/haku/?query=lina+schifferin kanssa dj-duo Dreamin. Kuluneen vuoden aikana he ovat luotsanneet esimerkiksi kehuttua Dreamgirls-rapkollektiivia.https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006214998.html
”Mietin paljon sitä, miten voisi tehdä tilaa muille.”
Tänä vuonna Mannila suunnitteli ja kuratoi yhdessä Fanni Suvilan https://www.hs.fi/haku/?query=fanni+suvilankanssa Flow-festivaalin poikkitaiteellisen Pink Space -tilainstallaation.
Monien yhteistyöprojektien tavoite on ollut nostaa esiin vaihtoehtoisia ja vähemmistöjen ääniä, jotka saavat valtavirtamediassa vähän tilaa. Projektit olivat vaativia, ja pian Mannila huomasi olevansa todella väsynyt.
”Ihanaa, kun nyt voi olla hetken ihan vain narsisti, silleen että ’kattokaa mun taidetta’”, Mannila sanoo ja naurahtaa, mutta lisää jo seuraavassa henkäyksessä miettivänsä, keitä hänen kuvissaan esiintyy ja keneltä hän mahdollisesti vie tilaa.
Mannila vertaa kokemustaan siihen, ettei koskaan voisi nousta lavalle pelkissä harmaissa verkkareissa esittelemään uutta teostaan. Siis tavalla, jolla esimerkiksi lukuisat miesräppärit esittelevät uusia levyjään, pelkistetyin elkein.
Vallitseva sosiaalinen järjestys ei salli naisten tai feministien nousta lavalle perustelematta olemassaoloaan. Teoksen taustalla on aina oltava yleishyödyllinen ja feministinen sanoma tai halu muuttaa yhteiskuntaa.
Toki Mannilankin taide on kantaaottavaa.
Hän haluaa tehdä tyttöydestä vakavasti otettavaa.
Tyttöydelle asetetaan jatkuvasti rajoja. Sen on oltava tietynlaista ja mielellään vain ohimenevä vaihe. Usein tyttöyden myös oletetaan olevan vain leikkiä. Eihän kukaan voi tosissaan pukeutua minihameeseen tai värjätä hiuksiaan vaaleanpunaisiksi vain itsensä vuoksi.
Mannila mainitsee yhdeksi esikuvakseen ruotsalaisen taiteilijan Arvida Byströminhttps://www.hs.fi/haku/?query=arvida+bystromin.
Niin ikään vaaleanpunaisen eri sävyillä leikittelevän Byströmin tyttömäistä taidetta ei ole osattu kohdata millään muulla tavalla kuin objektifioimalla. Siitä pidetään, mutta se halutaan perustella katsojan miellyttämisenä poliittisen, vakavasti otettavan taiteen sijaan. Kun Byström julkaisi urheilumerkin kanssa yhteistyössä tehdyn mainoskuvan, jossa näkyi hänen ajelemattomat säärensä, hänelle sateli raiskausuhkauksia.
Mannila sai kuulla työpaikallaan, että nyt tehdään susta vakavasti otettava toimittaja, ja alkoi itsekin uskoa, että hänen edustamansa tyttöys on ohimenevää.
Tyttöys on kuitenkin aina ollut osa häntä. Mannila tuumii, ettei olisi välttämättä esimerkiksi jättänyt taideteollisen korkeakoulun opintojaan kesken, jos hänen aiheensa olisi otettu tosissaan. Aiheet, eli vaaleanpunainen, surullinen, rohkea, vaativa, hempeä, suloinen ja valokeilassa kimaltava tyttöys.
”Se on koko mun identiteettini.”
