Someroihut aisoihin - Nyt.fi | HS.fi

Someroihut aisoihin

Moni kokee somekeskustelujen kärjistyvän liian usein huutamiseksi ja eri mieltä olevien pilkkaamiseksi. Miten vastakkainasettelujen kärjistymistä voi estää?

Julkaistu: 3.2. 8:02, Päivitetty 3.2. 9:50

Moni julkisia keskusteluja seurannut on viime aikoina ilmaissut huolensa siitä, että keskustelu on varsinkin sosiaalisessa mediassa muuttunut poteroista huutelemiseksi ja vastakkainasettelut ovat kärjistyneet.

Jyväskylän ylioppilaslehden päätoimittaja Tuukka Tervonen luonnehti Ylen kolumnissaan Twitter-keskustelua ”räyhäämiseksi” ja ”roihuavaksi roskakoriksi”. Toimittaja Jussi Ahlroth kirjoitti Helsingin Sanomien lauantaiesseessään, että muuten mukavat ihmiset ovat sosiaalisessa mediassa tylyjä ja epäkohteliaita eivätkä kuuntele, saati kunnioita toisiaan.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö ei maininnut uudenvuodenpuheessaan nimenomaisesti somea mutta ilmaisi huolensa siitä, että tapamme keskustella on muuttunut ja vahvistamme valmiita jakolinjoja joskus kyseenalaisinkin keinoin.

Yhteiskunnallisen ilmapiirin kärjistyminen herättää huolta seurauksista. Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin kirjoitti viimevuotisessa kolumnissaan, että vastakkainasettelu kärjistyy väkivallaksi askel kerrallaan, ja Helsingin Sanomien Berliinin-kirjeenvaihtaja Hanna Mahlamäki raportoi, että Saksassa väkivalta on keinovalikoimassa jo niin oikealla kuin vasemmallakin, ja äärioikeistolla aivan erityisesti.

Sovittelun ammattilainen, depolarize.fi-hankkeen vetäjä Miriam Attias ja kirjailija-dokumentaristi Elina Hirvonen ovat hekin huolissaan keskusteluilmapiirin kärjistymisestä.

”Varsinkin sosiaalisessa mediassa hyökätään liian usein henkilöä itseään vastaan sen sijaan, että pysyttäisiin asiassa saati kuunneltaisiin, miksi toinen ajattelee niin kuin ajattelee”, Hirvonen sanoo.

Attias on toimittanut yhdessä tutkija Jonna Kangasojan kanssa juuri ilmestyneen artikkelikokoelman Me ja ne – Välineitä vastakkainasettelujen aikaan. Kirjassa sovittelun asiantuntijat esittelevät keinoja, joilla kärjistyneitä vastakkainasetteluja voidaan purkaa. Hirvonen on kirjoittanut siihen artikkelin taiteen mahdollisuuksista.

Miten nämä ajatukset ja opit ovat sovellettavissa nettikeskusteluihin?

Attias ja Hirvonen kertovat.

1. Iloitse erimielisyyksistä

Attias ja Hirvonen korostavat, että erimielisyydet eivät sinällään ole huolestuttavia, päinvastoin.

”Se, että somekeskusteluissa yhä useammat äänet tulevat esiin, on ihmisoikeustilanteen parantumisen merkki. Aiemmin vain harvat pääsivät ääneen”, Attias sanoo.

Attiaksen mukaan vastakkainasettelut pohjautuvat itsessään neutraaliin ja tarpeelliseen ajatusrakenteeseen ”me ja he”.

”Me rakastamme vastakkainasetteluja. Niiden avulla myös tuotetaan ryhmien välille jännitettä, josta ammennetaan huumoria. Pidän esimerkiksi amerikkalaiskoomikko Sacha Baron Cohenin tavasta leikkiä näillä jännitteillä. Who Is America? -sarjassaan hän nauraa muun muassa itsensä hyviksi ihmisiksi tunteville liberaaleille esittämällä 'cis-sukupuolista valkoista heteromiestä', joka pahoittelee olemassaoloaan ja yrittää kuroa umpeen kuilun, joka repeytyi ihmisten välille Trumpin vaalivoiton myötä”, Attias sanoo.

Vastakkainasetteluja rakennetaan identiteettipuheella eli määrittelemällä jonkin ryhmän identiteettiä.

”Suuri ihmisjoukko jakautuu aina osaryhmiin, ja identiteettiä muodostetaan aina suhteessa muihin, miettien paitsi sitä, mitä ja keiden kaltainen minä olen, myös sitä, mitä ja keiden kaltainen en ole. Sekin on aivan luonnollista”, Attias sanoo.

Identiteettipolitiikka saa usein alkunsa, kun joku ryhmä kokee, ettei se tule täysivaltaisesti ja yhdenvertaisesti tunnustetuksi yhteiskunnassa. Esimerkiksi naisasialiike on tuonut ansiokkaasti esiin naisiin kohdistuvaa syrjintää ja parantanut naisten yhteiskunnallista asemaa.

”Identiteettipolitiikalla saa asialleen näkyvyyttä. Se on keskustelun ensi askel”, Attias sanoo.

Miriam Attiaksen ja Elina Hirvosen mielestä somekeskusteluissa ja vastakkainasettelussa on myös paljon hyvää. Kuva: Mikko Suutarinen / HS

Huolestuttavaa sen sijaan on, kun vastakkainasettelu kärjistyy liikaa ja yksilön kaikki ominaisuudet päätellään ryhmän jäsenyyden perusteella.

Hirvosen mielestä somekeskustelujen turhauttavin puoli on, että niissä keskitytään liikaa ihmisten ja ihmisryhmien määrittelyyn ja teilaamiseen.

”Esimerkiksi vuosia kestänyt jankutus siitä, millaisia ovat 'tolkun ihmiset' tai 'ääripäät', vain kärjistää vastakkainasettelua. Sen sijaan pitäisi keskittyä ajatuksiin ja tekoihin. Niistä voidaan olla kärkevästikin eri mieltä”, Hirvonen sanoo.

Attiaksen ja Hirvosen mukaan vastakkainasettelut ja jopa konfliktit voivat olla uutta luovia tiloja, mutta niiden keskellä on aina etsittävä tapoja tulla yhdessä toimeen, jotta ne eivät johda väkivaltaan. ”Oikeassa oleminen ei riitä. On tultava toimeen myös niiden kanssa, jotka ovat omasta mielestä väärässä”, Attias sanoo.

Hirvonen on samaa mieltä.

”Mitä eri mieltä olevien kanssa tehtäisiin, jos ei keskusteltaisi ratkaisuja etsien? Eihän meillä ole muuta vaihtoehtoa. Eihän heitä nyt voi lastata laivaan ja kuljettaa muuallekaan”, Hirvonen sanoo.

2. Vastusta mustavalkoisen ajattelun houkutusta

Attiaksen mukaan vastakkainasettelujen purkaminen on mustavalkoisen ajattelun vastustamista.

Hän poimii esimerkin maahanmuuttokeskustelusta. Jotkut puhuvat maahanmuuttajista kategorisesti raiskaajina ja turvallisuusuhkina, toisten mielestä taas kaikki maahanmuuttajien rikostilastoista puhuvat ovat rasisteja.

”Ensimmäiset mustamaalaavat kaikki maahanmuuttajat, jälkimmäiset taas söpöyttävät maahanmuuttajat ja mustamaalaavat kaikki, jotka haluavat puhua ongelmista”, Attias sanoo.

Hänestä maahanmuuttokeskustelussa kannattaa kuunnella enemmän niitä henkilökohtaisia merkityksiä, joita ihmiset asioille antavat.

Attiaksen ja Hirvosen mukaan mustavalkoiseen ajatteluun liittyy usein moraalisesti arvottava sävy: ihmiset ja ihmisryhmät jaetaan hyviin ja pahoihin.

”Kukaan ei ole vain hyvä tai vain paha. Jaottelu hyviin ja pahoihin ei myöskään kerro maailmasta mitään, koska kaikki ovat omasta mielestään oikeassa ja itse määrittämänsä hyvän puolella”, Attias sanoo.

Hirvosen mukaan tämä ei tarkoita, että kaikki arvot olisivat samanarvoisia. Kaikkien ihmisten yhtäläinen ja luovuttamaton ihmisarvo on yleispätevä ja eettisesti sitova arvo.

”Ihmisoikeuksien puolustamisessa pitää olla äärimmäisen tiukka, mutta ihmisten jakaminen hyviksiin ja pahiksiin ei auta siinä yhtään. Toisen oletettu identiteetti ei ole mikään argumentti”, Hirvonen sanoo.

3. Kunnioita myös vastapuolen ihmisyyttä

Hirvosen mukaan keskustelun edellytys on muutenkin, etteivät osapuolet hauku ja pilkkaa toisiaan.

”Pidän alhaisena muun muassa sitä, miten nettikeskusteluissa piruillaan toisten yhdyssanavirheistä. Asioista pitää pystyä puhumaan käymättä käsiksi toisen henkilöön ja ominaisuuksiin tai koulutustasoon”, Hirvonen sanoo.

Attiaksen mukaan ihmisryhmien haukkuminen ja leimaaminen on vaarallisimmillaan, kun jotakin ryhmää aletaan epäinhimillistää.

Tunnetuimpia esimerkkejä liian pitkälle menevästä, polarisaatiota vaarallisesti kärjistävästä identiteettipuheesta on se, miten kansallissosialistit kutsuivat juutalaisia ennen holokaustia rotiksi, Ruandassa hutut nimittivät tutseja ennen kansanmurhaa torakoiksi ja Myanmarissa äärinationalistiset buddhalaissaarnaajat ovat nimittäneet etnisesti vainoamiaan rohingya-muslimeja eläimiksi.

”Ensimmäinen merkki kansanmurhasta on se, että ihmisiä aletaan kutsua eläimiksi”, otsikoi Helsingin Sanomat pari vuotta sitten.

Niin kauan kuin ihmiskunta hyväksyy eläinten tappamisen vaikkapa kulinaristisen mielihyvän tai taloudellisen edun nimissä, toisten ihmisten kutsuminen eläimiksi merkitsee heidän itseisarvonsa kieltämistä ja heidän esittämistään välineinä, joiden kohtalon muut voivat ratkaista.

Siksi on suhtauduttava vakavasti siihen, että perussuomalaisten kansanedustaja on kutsunut muslimimaahanmuuttajia ”torjuttavaksi vieraslajiksi” tai että ruotsalaisimaami on nimittänyt juutalaisia ”apinoiden ja sikojen jälkeläisiksi”. Poliitikoilla ja muilla vaikutusvaltaisilla yhteiskunnallisilla toimijoilla on erityisen suuri vastuu puheistaan, koska heidän kannattajansa omaksuvat heidän puhetapojaan.

The New York Times kirjoitti Auschwitzin tuhoamisleirin vapauttamisen muistopäivän alla, että kun antisemitismi ja epäinhimillistävä poliittinen puhe lisääntyvät, herää huoli historian kauheuksien toistumisesta.

”Kun kieli jyrkentyy, väkivalta alkaa tuntua oikeutetulta: me vastaan ne muuttuu tilanteeksi me tai ne”, Attias sanoo.

Hirvosen mukaan sosiaalisen median keskusteluilmapiiristä huolehtimista ei pitäisi jättää vain yksilöiden vastuulle.

”Sitä pitäisi ratkoa myös rakenteellisesti, kuten velvoittamalla operaattorit tehokkaampaan moderointiin”, Hirvonen sanoo.

Esimerkiksi Myanmarin tapauksessa Facebook olisi voinut estää rohingya-muslimivähemmistöön kohdistuneen epäinhimillistävän vihapuheen levittämisen alustallaan. Facebookin vastuuta on peräänkuulutettu myös, kun Etelä-Sudanissa somen kautta levitetty vihapuhe on johtanut veritekoihin.

Hirvosen mukaan uudenlaisia keinoja tarvitaan myös yksittäisten ihmisten kiusaamisen ja vainoamisen estämiseen. Hänestä on pöyristyttävää, että me edelleen sallimme internetissä käytöksen, jota emme ikinä sallisi vaikkapa festivaaleilla.

”Toimittaja Jessikka Aron tapaus on tästä hyvä esimerkki. Siitä alkaen, kun Aro ryhtyi selvittämään yleisön kokemuksia Venäjän vaikutusyrityksistä Suomessa, häneen on kohdistettu poikkeuksellisen laajamittaista ja pitkäaikaista vainoa, johon ei ole oikeustoimin kyetty riittävästi puuttumaan”, hän sanoo.

Somekirjoittelun rajoittamisesta puhuminen herättää aina huolen sananvapauden kaventumisesta. Ylen haastatteleman viestinnän tutkijan Salla-Maaria Laaksosen mukaan valtaosa keskustelujen moderoinnista kohdistuu kuitenkin enemmän sanavalintoihin tai henkilöön menevään aggressiiviseen argumentointiin kuin mielipiteisiin.

Hirvosen mukaan tehokkaampi moderointi voisi peräti laajentaa sananvapautta, kun yhä useammat uskaltaisivat osallistua keskusteluun.

”Teknologia mahdollistaisi jo nyt vaikka kaikkien somealustojen moderoimisen tekoälyn avulla ilman, että ihmisoikeussopimuksissa suojattua sananvapautta rajoitetaan. Toistaiseksi Facebookin kaltaiset suuryritykset eivät ole halunneet ottaa tällaista teknologiaa käyttöön”, Hirvonen sanoo.

4. Kuuntele itseäsi ja toista

Attiaksesta kuunteleminen on kaiken keskustelun a ja o myös sosiaalisessa mediassa. Se on hyvä aloittaa itsestä.

”Kun tunnistaa, mikä laukaisee itsessä tunnekuohuja, pystyy osallistumaan keskusteluun rakentavasti eikä vihaa lietsoen”, hän sanoo.

Aitoa keskustelua ei Attiaksen mukaan synny, jos ei kuuntele, mitä toinen haluaa sanoa.

”Sovittelijan työssäni olen huomannut, että ihminen ei halua kertoa, mitä oikeasti ajattelee, jos toinen on leimannut hänet jonkin identiteetin edustajaksi, kuten rasistiksi, fundamentalistiksi tai vaikeaksi ihmiseksi. Sitä ottaa helposti sen roolin, joka on tarjolla. Keskusteluissa pääsee pintaa syvemmälle vain, jos tiedostaa ennakkoluulonsa ja toimii niistä huolimatta”, Attias sanoo.

Myös Hirvonen sanoo, että kun keskustelee eri mieltä olevan kanssa, on aina pyrittävä toisen ymmärtämiseen, vaikka ei hyväksyisi hänen ajatuksiaan.

Hirvonen antaa esimerkin. Asuessaan Sambiassa hän kohtasi miehen, joka oli ahdistunut yhteisönsä pyrkimyksistä estää naisten hakkaaminen, koska tämän mielestä Raamattu opetti, että miehen tehtävä on lyödä vaimoaan. Mies piti yrityksiä muuttaa perinne länsimaisena hapatuksena.

”Jos olisin haukkunut miestä urpoksi sovinistiksi, keskusteluyhteyttä ei olisi syntynyt eikä mikään olisi muuttunut. Sen sijaan kuuntelin hänen ajatuksiaan joka kerran tavatessamme ja kerroin, millaisia perusteita väkivallattomuuteen Raamattu antaa ja miten naisiin kohdistuvan väkivallan lopettaminen on myös länsimaissa vaatinut valtavia kamppailuja”, Hirvonen kertoo.

Kun Hirvonen sitten kuukausien kuluttua tapasi miehen taas, tällä oli iloisia uutisia. Mies oli perustanut yhteisönsä miehille lukupiirin, jossa luettiin Raamattua ja etsittiin perusteita naisten hakkaamista vastaan.

Hirvosen esimerkin soveltuvuutta somekeskusteluihin voi epäillä, koska niissä osapuolina eivät ole vain keskustelijat vaan myös keskustelujen seuraajat. Kaikki eivät halua sosiaalisessa mediassa aidosti keskustella vaan lähinnä esiintyä omilleen.

Hirvosen mielestä kuitenkin myös somessa voi pysyä avoimena toisen ajatuksille ja pitää samalla kiinni periaatteistaan, kuten tässä tapauksessa ajatuksesta, että hakkaaminen on väärin.

”Jos olet valmis kuuntelemaan, miksi toinen ajattelee kuten ajattelee, myös hän voi avautua kuuntelemaan, miksi sinä ajattelet aivan toisin. Silloin et tule somessakaan normalisoineeksi toisen kyseenalaisia ajatuksia vaan kunnioittavaa tapaa kohdata toinen ihminen”, Hirvonen sanoo.

Attiaksen mukaan ihminen uskaltaa ajatella ääneen ja muiden kanssa silloin, kun keskusteluilmapiiri on turvallinen ja ihminen voi luottaa siihen, että tulee kuulluksi. Silloin hän voi myös tarkistaa kantaansa pelkäämättä, että menettää kasvonsa.

Hirvosen mukaan ihan kaikkien keskusteluun valmiiden kanssa voi keskustella.

”Jopa kansanmurhaajan kanssa voi keskustella. Esimerkiksi rauhanprosessit vaativat lähes aina dialogia ihmisten kanssa, joita epäillään hirveimmistä teoista”, Hirvonen sanoo.

Tällä hän ei kuitenkaan tarkoita, että kaikkien olisi pakko keskustella kaikkien kanssa.

”Jos tilanne ei tunnu turvalliselta tai ei muuten halua keskustella, ei tietenkään ole pakko tehdä niin. Kenenkään ei myöskään tarvitse jäädä kuuntelemaan uhkauksia ja kiusaamista”, hän sanoo.

Keskustelun turvallisuuteen vaikuttavat muun muassa valtasuhteet. Esimerkiksi syrjittyä vähemmistöä edustava rivikansalainen ei ole tasa-arvoisessa suhteessa vihapuheita kyseiseen vähemmistöön kohdistavan poliitikon kanssa. Rakentavinkaan yritys keskustella ei myöskään aina johda mihinkään.

Hirvosen mukaan siksi onkin tärkeää muistaa, että vastuun vainon lopettamisesta ei pitäisi koskaan olla vainon kohteella.

”Tässä palataan taas kysymykseen yhteiskunnan vastuusta. On korkea aika kehittää uusia rakenteellisia keinoja myös sosiaalisen median muuttamiseen turvalliseksi kaikille”, Hirvonen sanoo.