Vastarannan kiiski - Nyt.fi | HS.fi

Vastarannan kiiski

Pekka Vahvanen kutsuu itseään introvertiksi, mutta hän esiintyy yli 300 000 suomalaiselle televisiossa perjantai-iltaisin. Hän myös vihaa teknologiaa, mutta on Facebookissa ja katsoo vapaa-ajallaan Youtube-videoita.

Julkaistu: 17.2. 7:35

Televisiossa Pekka Vahvanen kurtistaa usein kulmiaan tuiman näköisenä.

Otsarypyt ovat kuitenkin tiessään, kun ruutukasvo astelee metroaseman takana sijaitsevaan puistoon Helsingin Lauttasaaressa. Hän kantaa mukanaan ruskeaa nahkasalkkua.

”Tämä on juuri sellainen puisto, jossa agentit voisivat istua penkillä ja vaihtaa salkkuja vaivihkaa”, Vahvanen sanoo.

Vahvanen, 36, tunnetaan kylmäkiskoisena mediapersoonana, joka ihmettelee totisena, millaiseksi nykymaailma on mennyt. Hänen töksähtelevät kysymyksensä saavat haastateltavat vaivaantumaan Ylen Perjantai-ohjelman nojatuolissa.

Lauttasaareen Vahvanen muutti jo viisi vuotta sitten. Silti hän on useasti kertonut vihaavansa Helsinkiä ja korostanut omaa ”maalaisuuttaan”.

Konservatiiviksi tunnustautuva Vahvanen on myös toistuvasti saarnannut digitalisaation ja teknologian kehityksen vaaroista eikä esimerkiksi omista älypuhelinta. Teknologian inho johti lopulta siihen, että Vahvanen kirjoitti tietokirjan digitalisaation nurjasta puolesta.

Vahvasella on leimallinen julkikuva, mutta ainakin hänellä on tavallisia harrastuksia. Hän kertoo käyneensä edellisenä päivänä punttisalilla. Sen vuoksi nyt nälättää enemmän kuin tavallisesti.

”Hypätään metroon ja lähdetään lounaalle”, Vahvanen ehdottaa.

Perjantai kuvataan nykyisin Tampereen G Livelabissa. Pekka Vahvanen selostaa takahuoneessa lähetyksen kulkua vieraalle. Kuva: Sara Aaltio

Puhelu keskeytti aterian. Vahvanen oli loppuvuodesta 2015 lounaalla Ravintola Teatterissa Esplanadilla, kun tuottaja Pasi Toivonen Yleisradiosta soitti.

Toivonen oli ryhtynyt luotsaamaan TV1:lle uutta ohjelmaprojektia nimeltä Perjantai. Vahvasen toimittajaystävä, joka oli aiemmin työskennellyt Toivosen kanssa, oli suositellut Vahvasta pestiin.

Vahvanen ei uskonut mahdollisuuksiinsa tulla valituksi kuuden juontajakandidaatin joukosta, mutta hän osallistui koekuvauksiin.

Nyt Toivonen soitti ja kertoi, että Vahvanen oli valittu Perjantain toiseksi juontajaksi.

”Puhelun jälkeen oli vähän epäuskoinen fiilis. Minutko se päätti siihen ottaa? Mutta sittenhän sitä huomasi, että työtä se on siinä missä mikä tahansa muukin”, Vahvanen kertoo.

Tänään Vahvanen on valinnut lounaspaikaksi ravintola Belgen. Pitkän harkinnan jälkeen hän päätyy lounaslistan kolmesta vaihtoehdosta siihen, joka lupaa lindströminpihvin perunamuusilla ja sienikastikkeella – vaikka hän vihaa sieniä.

”Isä opetti, että sienet ovat potkimista varten. Harva isän opetuksista on mennyt yhtä hyvin perille.”

Viime aikoina Vahvasella on pitänyt kiirettä. Syksyllä hän palasi puolentoista vuoden tauon jälkeen Perjantain juontajaksi, mutta aloitti myös Yle Areenassa julkaistavan Mistä maailma puhuu -podcastin vetäjänä. Podcastissa Vahvanen etsii Ylen kirjeenvaihtajilta ja ulkomaantoimittajilta vastauksia siihen, miksi maailma on sellainen kuin on.

Eikä Perjantaikaan ole kuin ennen. Nykyisin Vahvanen ja ohjelman toinen juontaja Sean Ricks juontavat Perjantaita vuoroviikoin. Tämä sopii Vahvaselle, sillä nyt oman jakson aiheeseen pystyy perehtymään aiempaa syvällisemmin.

Syy, miksi Vahvanen jätti työnsä Perjantai-ohjelmassa kahden vuoden jälkeen joulukuussa 2017, oli teknologia.

Sapattivapaallaan hän kirjoitti aiheesta tietokirjan Kone kaikkivaltias, joka julkaistiin lokakuussa 2018. Kirjan alaotsikko kiteyttää osuvasti sisällön: ”Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan.”

Aikaa jäi myös radiolle. Viime vuoden alussa Yle Puhe lähetti podcast-sarjan Huominen on huonompi, jossa Vahvanen perkasi kirjan teemoja asiantuntijavieraiden kanssa.

Mutta miksi Vahvanen suhtautuu teknologiaan niin intohimoisen negatiivisesti?

Hän aloittaa vastauksen, mutta pöydällä lepäävä vanha nokialainen keskeyttää sen. Soittaja on sama: Perjantain tuottaja Pasi Toivonen. Pekka vastaa.

Vahvasta vastapäätä istuu toimittaja Pekka Juntti. Hän oli Perjantai-ohjelman vieraana kaksi viikkoa sitten. Kuva: Sara Aaltio

Sillä välin, kun Vahvanen keskustelee tulevasta Perjantai-lähetyksestä, palatkaamme 1980-luvulle.

Pekka Vahvanen syntyi 1983 Lappeenrannassa. Perhe muutti pian Kotkaan ja sen jälkeen pieneen eteläkarjalaiseen Savitaipaleen kuntaan pojan ollessa noin kolmevuotias. Sinne perhe asettui, ja Savitaipaleella Vahvanen kävi peruskoulun ja lukion.

Pekka oli yksinäinen lapsi. Hän kyllä pelasi toisinaan kylän harvalukuisen poikajoukon kanssa kaukalopalloa, mutta se johtui enimmäkseen siitä, että pelejä ei olisi saatu kasaan ilman Pekkaa.

Ala-asteella Pekalla ei ollut ainuttakaan ihmistä, jota olisi voinut kutsua ystäväksi. Pekkaa myös kiusattiin koulussa.

Pekka vietti paljon aikaa omissa oloissaan. Usein hän pelasi kotipihallaan yksin jääkiekkoa, jalkapalloa, pesäpalloa tai koripalloa.

Toinen intohimo olivat jääkiekkotilastot. Hän kirjasi säntillisesti paperille joukkueen pelaajien pistetehot. Niin säntillisesti, että toisinaan paperi repesi, kun samaa kohtaa kumitti 40. kerran.

Mikään ei kielinyt siitä, että Pekasta tulisi toimittaja, vieläpä televisioon. Ala-asteella Pekka ei loistanut ainekirjoituksessa vaan suorastaan vihasi sitä. Lisäksi sisäänpäin kääntynyt ja hieman outo poika oli äärimmäisen ujo eikä nauttinut lainkaan esiintymisestä.

Lukion lopussa mahdollisia urapolkuja oli kuitenkin kaksi: toimittajan työ tai kansainväliseen politiikkaan liittyvä ammatti, esimerkiksi diplomaatti tai tutkija. Vahvanen ei kuitenkaan tahtonut opiskella journalistiikkaa, koska tiesi, että alalle voi päätyä muitakin reittejä.

Vahvanen muutti Jyväskylään vuonna 2003 opiskelemaan sosiologiaa, mutta hän vaihtoi pääaineensa yleiseen historiaan. Vaikka hän kirjoitti jo opiskeluvuosina freelancerina lehtijuttuja, eivät ovet alalle tahtoneet aueta helposti. Se katkeroitti.

Kun Vahvanen ei päässyt näyttämään kynsiään, joutui hän itse rakentamaan alustan, jolta ponnistaa.

Suuri väittelyilta -konsepti käynnistyi Jyväskylässä jouluaattoa edeltävällä viikolla vuonna 2006. Vahvasen luoman ja juontaman tapahtuman idea oli jotakin vakavan väittelyn, baaripöytäkeskustelun ja stand up -komedian väliltä.

Tapahtuma houkutteli nopeasti julkisuuden henkilöitä. Jo toisessa väittelyillassa Mauri Pekkarinen ja Anni Sinnemäki debatoivat Suomen energiapolitiikasta.

Vakava aihe, jota samana iltana tasapainotti Ilkka Kanervan tekstiviestien kohteen, malli Anne-Mari Bergin ja filosofian professorin Jussi Kotkavirran väittely aiheesta ”Tissit vai peppu”.

Ensi kerran Vahvanen pääsi kesätoimittajaksi 2010. Hän oli 27-vuotias ja lehti Keskisuomalainen. Muutamassa vuodessa Pekka työskenteli jo Helsingin Sanomien viikonlopputoimituksessa ja Kuukausiliitteessä. Sitten tulikin jo soitto televisioon.

 ”That’s just awkward and weird. That’s why I do it.”

Puhelu on päättynyt, mutta Vahvanen on hädin tuskin koskenut ruokaansa. Huolestunut tarjoilija nostaa lautasen pöydästä aikomuksenaan lämmittää jäähtynyt ateria, mutta Vahvanen tempaisee lautasen tarjoilijan kädestä.

Vahvanen kertoo tottuneensa syömään kylmää ruokaa. Usein syöminen tapahtuu hitaasti – erityisesti, jos on paljon sanottavaa.

”Syöminen on minulle monesti tällaista taistelua. Olisi kiva, jos ihmisen ei olisi pakko syödä ollenkaan. Pari kertaa viikossa voisi syödä ilosta, mutta vituttaa, kun se pitää tehdä kolme kertaa päivässä.”

Myös Vahvasen suhtautumista teknologiaan voi kuvailla taisteluksi. Hän pyrkii kumartamaan digitalisaation alttarilla niin harvoin kuin mahdollista, aina siinä kuitenkaan onnistumatta.

Vuonna 2011 vastavalmistunut filosofian maisteri näki dokumenttielokuvan, jossa nykyisin Googlella työskentelevä keksijä Ray Kurzweil väläytteli mahdollisuutta, että vuonna 2045 keinoäly ohittaa ihmisälyn.

Dokumentissa Kurzweil suhtautui asiaan optimistisesti, mutta synkistelyyn taipuvainen Vahvanen takertui keksijän esittämään toiseen mahdollisuuteen. Mitä jos koneet tuhoavat meidät?

”Tämä asia alkoi pikkuhiljaa ahdistaa”, hän sanoo ja haarukoi kylmää ruokaa suuhunsa.

Vahvanen alkoi perehtyä teknologisen kehityksen dystooppiseen puoleen. Jo seuraavan vuonna hän lensi San Franciscossa järjestettyyn arvostettuun teknologiakonferenssiin, josta hän teki juttuja Suomen Kuvalehteen.

Vuonna 2013 hän aloitti kirjeenvaihdon vankilassa viruvan kirjepommittaja Theodore Kaczynskin eli Unabomberin kanssa, jonka kriittisyys teknologiaa kohtaan kärjistyi veritekoihin. Kirjeenvaihdosta syntyi artikkeli Kuukausiliitteeseen.

Eri medioissa alkoi ilmestyä yhä runsaammin lehtijuttuja, joissa Vahvanen valisti digitalisaation riskeistä. Samalla hän profiloitui aiheen äänitorvena Suomessa.

”Kyllä tiedetoimittajat tästä aiheesta varmaankin jonkin verran kirjoittivat, mutta en tiedä, oliko kenelläkään asiasta samanlaista pakkomiellettä kuin minulla. Tein tästä jossain määrin oman erikoisalani.”

Lindströminpihvistä on jäljellä puolikas, muusia runsaasti, sienikastikkeesta puhumattakaan. Vahvanen vetää takkia ylleen, kun tarjoilija korjaa astiat pöydästä. Vahvanen pahoittelee, ettei saanut kaikkea syödyksi, mutta lisää, ettei ole sen vuoksi oikeutettu jälkiruokaan.

Tarjoilija ehdottaa, että aina voi ottaa kahvin. Se ei käy, sillä Vahvanen haluaa lähteä työpaikalleen.

Tämä on kaupungin paras kirjasto, Vahvanen sanoo Helsingin yliopiston kirjaston aulassa. Silloin kun Vahvanen ei työskentele kotona, hänet löytää todennäköisesti täältä.

Ja koska työrauhaa ja hiljaisuutta on kunnioitettava, on soveliasta jatkaa rupattelua alakerran kahviossa. Kahvia Vahvanen ei tosin halua.

”I don’t drink any social drinks”, hän sanoo.

”No beer, no tea, no coffee. I tend to prefer water or milk.”

Vahvanen vaihtaa äkkiarvaamatta kieltä. Hän selittää niin ikään englanniksi, että keskustellessaan kavereidensa kanssa hän saattaa toisinaan vaihtaa kieltä lennosta.

Hänen mielestään espanjan puhuminen suomalaisten kesken olisi ”viileää”, ruotsin puhuminen taas hauskaa. Mutta englanti, se on kiusallista.

”That’s just awkward and weird. That’s why I do it.”

Sitten Vahvanen katsahtaa viereiseen pöytään. Kaksi nuorta naista opiskelee nenät kiinni läppäreissä. Vahvanen keskeyttää heidät, kysyy kuulumiset ja osoittaa toimittajaa pöydän toisella puolella.

”Hän on toimittaja”, Vahvanen kertoo. Naiset mumisevat ookoota ja ovat silminnähden vaivaantuneita.

Vahvanen tunnustautuu sulkeutuneeksi ja introvertiksi persoonaksi, mutta hänellä on tapana puhua tuntemattomille. Hän kertoo huomanneensa, että se koetaan nykypäivänä ennemmin ahdisteluksi kuin mukavaksi asiaksi. Sekin on osittain digitalisaation syytä.

”Kun ollaan omassa maailmassa kuulokkeiden ja älypuhelimen kanssa ja joku tulee puhumaan, se koetaan niin, ettei tällä ihmisellä ole oikeutta puhua minulle, koska häntä ei ole tietoisesti valittu elämään.”

Vahvasen maine modernin teknologian vihollisena varmistui viimeistään hänen esikoisteoksensa Kone kaikkivaltiaan myötä.

Ironista oli, että kirjoittaessaan tietokirjaa siitä, kuinka teknologia heikentää merkittävästi elämänlaatua, Vahvanen ei vuoden aikana tehnyt juuri muuta kuin istui tietokoneella.

”Se oli aivan saatanan rankka vuosi. Tuli luettua, kirjoitettua ja editoitua enemmän kuin koskaan”, hän kertoo.

Kirja myi mukavasti ja keräsi positiivista huomiota, mutta Vahvanen kertoo olevansa pettynyt kustantajaansa Atenaan. Keskustelun sijasta asioista kommunikoitiin tekstiviesteillä, ja osa ratkaisuista tehtiin Vahvasen mielestä ”puolivillaisesti”.

Ja ainahan kirjoittaja toivoo suurempia myyntilukuja ja parempaa näkyvyyttä kirjakaupoissa.

”Näissä asioissa olen pettynyt kustantajaani. Eikä haittaa, jos tämä asia menee lehteen.”

Lisäksi Vahvasta harmittaa, ettei hän kirjoittanut kirjaa aikaisemmin, kun näistä asioista ei vielä keskusteltu niin paljon. Eivät ne vieläkään valtavirtaa ole, mutta teknologian kritiikki on Vahvasen mukaan muuttunut yhä hyväksyttävämmäksi viime vuosina.

”Olisi ollut mukavampaa argumentoida konsensusta vastaan. Varmaan aika monella luonnevikaisella kirjoittajalla on halu tuoda keskusteluun sellaisia argumentteja, joita ei vielä ole kuultu.”

Kaikesta huolimatta Vahvanen tekisi saman ratkaisun uudestaan ja jättäisi Perjantain tietokirjan vuoksi, sillä myrskyvaroitus oli annettava. Teknologian kehityksellä voi olla tuhoisia seurauksia ihmislajin tulevaisuudelle.

Syksyllä Vahvanen palasi puolentoista vuoden tauon jälkeen Perjantain juontajaksi, mutta aloitti myös Yle Areenassa julkaistavan Mistä maailma puhuu -podcastin vetäjänä. Kuva: Sara Aaltio

Teknologia on saanut aikaan paljon hyvää.

Teollisesta vallankumouksesta alkanut kehitys on nostanut länsimaisen elintason yltäkylläiselle tasolle ja helpottanut elämää uskomattomasti. Näin ei kuitenkaan jatku, Vahvanen uskoo, vaan kehitys kääntyy itseään vastaan.

Ihmiskuntaa voi vakavimmillaan uhata sukupuutto, joka johtuu ihmistä älykkäämmästä tekoälystä.

Osa tutkijoista näkee tekoälyn avustaman tulevaisuuden ruusuisena utopiana, jossa ihminen on vapautettu työn ikeestä ja huippuälykäs koneäly kehittää yhteiskuntia ennennäkemättömällä nopeudella. Koneäly voisi myös ratkaista sellaiset vitsaukset kuin sairaudet ja kuoleman.

Toiset taas uskovat, ettei ihminen välttämättä pysy ohjaksissa. Tekoälyn kehittäminen ihmistä älykkäämmäksi saattaa jäädä ihmiskunnan viimeiseksi teoksi, sillä koneäly voisi pitää ihmistä haittana.

Keinoälyn riskeistä on ilmaissut huolensa muiden muassa edesmennyt fyysikko Stephen Hawking.

”Meillä ei ole mitään syytä pyrkiä ihmistä älykkäämpään tekoälyyn, mutta silti me yhteiskuntana pyrimme siihen. Selvästi valtaosa tekoälyn tutkijoista on sitä mieltä, että tämän vuosisadan aikana se tapahtuu”, Vahvanen sanoo.

Vaikka tekoäly ei ihmiskuntaa tuhoaisikaan, voi teknologian kehityksellä olla silti ei-toivottuja seurauksia. Tulevaisuutta voi kurjistaa ennennäkemätön massatyöttömyys, kun robotit tekevät yhä suuremman osan töistä.

Oxfordin yliopiston tutkimuksen mukaan teknologian kehityksen seurauksena 47 prosenttia Yhdysvaltain ammateista katoaa 2030-luvun alkuun mennessä.

Ei kuitenkaan tarvitse tähytä vain tulevaan nähdäkseen teknologian negatiivisia vaikutuksia, sillä Vahvasen mukaan vahinko on jo tapahtunut. Teknologia on jo vaikuttanut ihmisten älyllisiin toimintoihin.

Esimerkiksi toimittaja Nicholas Carr on nimittänyt internetiä häiriöiden alustaksi, joka pirstaloi keskittymiskyvyn ja passivoi älyllisesti.

”Se on taistelua sitä vastaan, ettei käytä Facebookia viiden minuutin välein ja katso, tuliko joltain viesti”, Vahvanen sanoo.

Vaikka Vahvasella on maine erikoisena luddiittina, hän käyttää työssään tietokonetta. Hän on Facebookissa ja viihtyy vapaa-ajallaan Youtube-videoiden parissa. Viime aikoina hän on etsinyt inspiraatiota tennisharrastukseensa katsomalla vanhoja tennisotteluita.

Teknologiassa kaikki liittyy kilpailuun. Valtiot ja yritykset pyrkivät kehittämään yhä ahkerammin tekoälyä ja sotateknologiaa, sillä ne antavat ratkaisevan kilpailuedun muita vastaan. Sama logiikka toteutuu yksilöiden välillä.

”Ennemmin eläisin maailmassa, jossa jokaisen pitäisi etsiä tietonsa kirjastosta, mutta sikäli kun muilla on nuo vehkeet, en voi antaa sitä ajallista kilpailuetua muille.”

Äänitarkkailija Jousia Lappi asettaa Vahvaselle mikrofonin. Kuva: Sara Aaltio

Kahvila alkaa tyhjentyä, opiskelijat lähtevät illansuussa kotiin. Vahvanen sen sijaan tahtoisi jo siirtyä yliopiston kirjaston ylempiin kerroksiin, kaivaa nahkasalkusta tietokoneensa ja ryhtyä työskentelemään.

Tänä iltana hän aikoo perehtyä Japanin treffikulttuuriin ja siihen, miksi japanilaisia ei enää kiinnosta seksi.

Vahvanen on ahkera tekemään työtä. Omien sanojensa mukaan hän työskentelee heräämisestä iltaan. Viimeiset kaksi tuntia ennen nukkumaanmenoa hän pyhittää vapaa-ajalle.

Vaikka elämäntapa on kuluttava, Vahvanen kertoo tekevänsä tätä mieluummin kuin istuvansa avokonttorissa yhdeksästä viiteen.

”Kirjan kirjoittamisen jälkeen olen kyllä miettinyt, että pitäisi paremmin tasapainottaa työtä ja vapaa-aikaa, etenkin kun en ole enää mikään nuori mies. Kuten Karl Marx sanoo, pitää pystyä uusintamaan työvoimaa, eli tarvitaan enemmän rentoutumista vastapainoksi puskemiselle.”

Työtahti johtuu Vahvasen mukaan siitä, että hitaasti käynnistynyt journalistinen ura on mennyt kaiken edelle. Hän kuvailee viittä viime vuotta ”kiipeämiseksi”.

Toisaalta on palkitsevaa, että julkinen työ tuo huomiota. Vahvanen kertoo, että keskimäärin kerran päivässä joku tunnistaa ruutukasvon ja tulee juttelemaan. Huomionkipeä hän ei kuitenkaan myönnä olevansa.

”Tässä työssä pitää olla julkisuutta, jotta on relevantti. Ja koska haluan olla relevantti, mun pitää olla esillä. Ja jos julkisuus tuo naisia, sekin on mulle ihan ok”, hän toteaa.

Tuoko se?

”En ole ihan varma, tuoko se vai viekö se. Tietysti jos ei edustaisi aina niin vastenmielisiä kantoja kuin minä edustan, julkisuudesta voisi olla paljon enemmänkin hyötyä.”

Nämä ”vastenmieliset kannat” eivät rajoitu yksin teknologiaan. Julkisuudessa Vahvanen on esimerkiksi kritisoinut feminismiä sekä korostanut miesten ja naisten biologisia eroja yhteiskunnallisen eriarvoisuuden taustalla. Ja on hänellä koko joukko muitakin ”vääriksi nähtyjä” mielipiteitä.

Vahvanen kertoo viihtyvänsä huonosti tässä ajassa. I guess I just wasn’t made for these times, hän siteeraa The Beach Boys -yhtyettä 1960-luvulta. Vahvaselle tuo vuosikymmen olisi kelvannut hyvin. Silloin hän olisi tahtonut elää nuoruutensa.

”Mutta en elänyt, vaan elän tässä ajassa. Tässä saatanan kurjuudessa. Kurjuus on itse asiassa väärä sana kuvaamaan meidän aikaa, koska kurjuuden ja köyhyyden ajat ovat ohi. Ne eivät ole suoranaisesti meidän ongelmia.”

Vahvasen silmissä elämme ennemmin Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma -romaanin maailmassa, joissa yltäkylläisyydessä elävien ihmisten lähes jokainen tarve on tyydytetty ja kaikki on näennäisesti hyvin.

Samalla nautintokeskeisestä ja tehokkuuden maksimointiin tähtäävästä elämästä on kadonnut mielekkyys eikä juuri mikään tunnu arvokkaalta.

Ennen töihin lähtöä Vahvanen tunnustaa olevansa hieman pettynyt panokseensa tämän jutun tekemisessä.

Tämänkaltaisissa lehtijutuissa kun on tapana, että haastateltava tekee muutakin kuin istuu kahvilassa ja rupattelee toimittajalle. Siksi hän oli etukäteen suunnitellut puhuvansa metrossa tuntemattomille, mutta unohti.

Vahvanen pohtii, että ympyrä voisi sulkeutua niin, että hän palaa metrolla takaisin samaan agenttipuistoon. Toisaalta hän ei nyt ole menossa Lauttasaareen.

”Ei tullut unelmien lopetusta.”

Seuraa uutisia tästä aiheesta