Istun mielelläni kuuntelemassa kun kaltaistani tekopyhää cityvihreää pilkataan. Mutta raiskausläppä ei kiinnosta - Nyt.fi | HS.fi
Nyt.fi|Nyt.fi-kolumni

Istun mielelläni kuuntelemassa kun kaltaistani tekopyhää cityvihreää pilkataan. Mutta raiskausläppä ei kiinnosta

Luin lomalla suitsutetun Pieni elämä -romaanin. Ei olisi kannattanut.

Julkaistu: 18.2. 8:11

Edesmennyt Jörn Donner tiesi, että lukeminen kannattaa aina, mutta tällä kertaa olisin voinut jättää lukematta.

Kuvituskuva

Spoilaamatta sen suuremmin voin sanoa, että Hanya Yanagiharan Pieni elämä (Tammi 2015) on harvinaisen väkivaltainen kirja. Teoksessa on seksuaalista väkivaltaa, sadistista ja nöyryyttävää väkivaltaa, lapsiin kohdistuvaa seksuaalista hyväksikäyttöä ja itsetuhoista käytöstä. Koska teos on myös yli 900 sivua pitkä, kohtauksia ehtii olla muutaman sijasta kymmeniä. Yksityiskohtia ei ole säästelty.

Kirjan yksi päähenkilöistä, Jude, kamppailee mielenterveytensä kanssa. Hän yrittää epätoivoisesti unohtaa hirvittävän menneisyytensä tapahtumat. Kirjassa sivutaan ajatusta siitä, kuinka kukaan ei voi hallita muistojaan ja miten vaikeaa järkyttävien tapahtumien kanssa on elää. Erityisesti jos niitä ei kykene jakamaan kenenkään kanssa.

En voi olla ajattelematta, että yksi kirjan tarkoituksista on saada lukija samaistumaan Juden tilanteeseen konkreettisesti. Kirjassa miestä riivaavat painajaismaiset muistot. Muistot riivaavat myös lukijaa kirjan jälkeen. Juden muistot ovat nyt minun muistojani.

 Toivoin, että takakansi olisi varoittanut minua julmuuksista. Toisaalta trigger-varoitukset ovat aina vajavaisia.

Toivon että niin ei olisi. Toivon että en olisi koskaan lukenut niistä.

Jo lukiessa ymmärsin, että kirja oli liikaa minulle. Työnsin vaistomaisesti nidettä etäälle itsestäni vaikeiden kohtausten kohdalla, pidin taukoja ja puuskahtelin ääneen, kuinka absoluuttisen järkyttävää kaikki oli. Vielä monta päivää kirjan lukemisen jälkeen tunsin itseni säikyksi ja jännittyneeksi. Kaikki seksiin liittyvä puistatti, enkä halunnut että minuun kosketaan.

Voisi ehkä sanoa, että kirja toimii. Se sai minut tuntemaan, ajattelemaan ja nyt jopa kirjoittamaan. Mutta millä hinnalla? Kirja on vaikuttava, se on upea, mutta se ei tehnyt minulle hyvää. Se sai minut näkemään maailman likaisessa valossa ja pelkäämään vielä vähän lisää.

Minun on mahdotonta viihtyä väkivallan äärellä. Ehkä pelkään jo valmiiksi niin paljon erilaisia asioita, että niiden kanssa ajanvietto fiktiossa tuntuu vastenmieliseltä. Ehkä jos en olisi koskaan pelännyt raiskatuksi tulemista, olisi helpompi nähdä vaikka elokuvien seksuaalisen väkivallan teot fiktiivisinä tapahtumina. Ehkä jos tietäisin vähemmän siitä kuinka montaa lasta on seksuaalisesti hyväksikäytetty, voisin välittää vähemmän ja antautua tarinan vietäväksi. Viihtyä.

Viihtymisestä kun kuitenkin lukemisessa tai missä tahansa kulttuuritoiminnassa on kyse. Se ei tarkoita sitä, etteikö viihde tai taide saisi tehdä ihmisen oloa tukalaksi, hankalaksi ja vaikeaksi, mutta jokaisen rajat ovat tässä henkilökohtaiset. Istun mieluusti kuuntelemassa standuppia jossa rienataan kaltaistani cityvihreää ja tekopyhää elämäntapaani, mutta raiskausläppä ei kiinnosta.

Tiedän myös muita jotka ovat herkistyneet väkivallalle viihteessä. Pienten lasten vanhemmat ovat kertoneet kuinka oman lapsen syntymän jälkeen kaikki lapsiin kohdistuva väkivalta ja hyväksikäyttö viihteessä on liikaa. Tilanteessa miettii liian herkästi kuvitteellisen hahmon tilalle oman nelivuotiaan. Ehkä ilmiössä on kyse pelosta, kuten minunkin kohdallani. Vanhemman oma mielikuvitus syöttää jatkuvasti uusia kauhuja ja vaaran paikkoja, eikä siihen tarvita viihdekoneistoa antamaan lisää vettä myllyyn.

Maailma on pelottava paikka. On ihan ok, jos en halua pelätä vapaa-ajallaan. Väkivallan kuvaaminen ei itsessään ole ylevää tai sivistä ketään. Siitä saa kieltäytyä.

Hetken aikaa toivoin, että kirjan takakansi olisi varoittanut minua edessä olevista julmuuksista. Toisaalta ajattelen, että trigger-varoitukset ovat aina vajavaisia. Vain ihminen itse voi tietää omat rajansa. Kukaan ei voi puolestani päättää, mitkä kohtaukset ylittävät sietokykyni. Siis on minun omalla vastuullani suojella itseäni minulle haitalliselta sisällöltä. Joku ei kestä lapsettomuutta käsitteleviä juttuja, toinen ei voi seurata laihoja Insta-malleja. Sietokyky voi myös muuttua elämäntilanteesta riippuen.

Olen pohtinut miksi jatkoin lukemista, vaikka oli selvää, että kokemus olisi hajottava. Ehkä sinnittelin loppuun tottumuksesta, ehkä kuuliaisuudesta, joka liittyy ajatukseen siitä, että kirjat luetaan loppuun. Kirja myös koukutti, koska se oli taidokkaasti kirjoitettu. Optimistina vielä elättelin toivoakin, että hyvin tässä vielä käy.

Jatkossa tiedän paremmin. Jätän piinaavan teoksen kesken. Paskat siitä, että jokin teos olisi suurta kulttuuria ja monen kehuma. Kaikki kirjat eivät ole kaikkia varten.